Ihmiset & kulttuuri

Seikkailija Timo Polari hiihti etelänavalle traagisen onnettomuuden jälkeen – "Sukset ovat väline, joilla pääsen etsimään jotain suurempaa"

Johannes Tervo

Omakotitalo Seinäjoella näyttää ensivilkaisulla ihan tavalliselta lapsiperheen kodilta. Seinällä roikkuu iloisten hammas­hymyjen värittämiä koulukuvia ja arkiruljanssin aikatauluja.

Olohuoneessa silmä tavoittaa kaksi taulua, joita ei ole totisesti ostettu Ikeasta. Ensimmäisissä kehyksissä avautuu valkoisena Etelämantereen kartta, toisessa hiihtäjä kiskoo perässään ahkiota lumisessa maisemassa.

Valokuvan kehykseen on kiinnitetty pieni laatta. ”Päämääränä Etelänapa. 29.11.2001–26.1.2002. 58 vrk, 1133 km.”

Nuo lähes 60 vuorokautta keskellä jääerämaata olivat kymmenen vuoden unelmoinnin tulos. Timo Polari oli kaikkien vaikeuksien jälkeen päässyt perille.

Siellä oli sen ­­kesän ­aikana ­meidän ­lisäksemme ­kaksi ­hiihtäjää. Ei tarvinnut ­latua huudella tai ­ohituspaikkoja kyttäillä.

Yksi seinäjokelaisen Timo Polarin ammattinimikkeistä on seikkailija. Se on varmasti monen lapsen unelma, mutta Polarille poikavuosina tärkeämpiä olivat jalkapallo ja jääkiekko. Toki seinäjokelainen oli mökkeillyt ja tehnyt isänsä kanssa metsätöitä, mutta retkeily alkoi kiehtoa vasta parikymppisenä.

Polari suoritti varusmies­palveluksen Laskuvarjojääkäri­koulussa, ja siellä hän omien sanojensa mukaan valaistui.

”Meillä oli takana ensimmäinen viikon sissiharjoitus. Kun palasimme helikopterilla takaisin komppaniaan, vallitsi hyvä ryhmähenki ja endorfiini virtasi. Heti kotiutumisen jälkeen aloin tehdä omatoimisesti retkiä rinkan kanssa, mutta ilman asetta.”

Polari oli lukenut kertomuksia 1900-luvun alun tutkimusretkistä Etelämantereelle. Ne loivat perustan Polarin sekä kahden hänen armeijakaverinsa yhteiselle unelmalle: he haluaisivat hiihtää yhdessä etelä­navalle.

Kovakuntoinenkaan nuori mies ei pysty tuosta noin vain hiihtämään Etelämantereella. Piti harjoitella, tehdä lyhyempiä reissuja.

Huhtikuussa 1997 Polari lähti ystävineen hiihtämään läpi Grönlannin. Se oli harjoitusta varsinaista Etelämantereen valloitusta varten.

Vaelluksen viidentenä päivänä lumimyrsky iski kolmikon päälle täydellä voimalla. Retkikunnan teltta meni rikki, ja miesten oli pakko kaivautua lumikuoppaan saadakseen edes vähän suojaa hurjana piiskaavalta tuulelta.

Puoliltaöin Polari laukaisi hätälähettimen, sillä hänen ystävänsä alkoivat olla kriittisessä tilassa. Kun pelastushelikopteri saapui kello 6.30, Polarin toverit olivat kuolleet. Polari selvisi yöstä vahingoittumattomana.

”Selviäminen on niissä olosuhteissa pienestä kiinni. Minä pysyin aktiivisena, autoin ystäviäni. Se piti minut lämpimänä.”

Vaikka tapahtuma on traaginen, ei se ole jäänyt kummittelemaan Polarin mieleen. Elämä ja seikkailut jatkuivat.

Etelämanner on valtava, pinta-alaltaan yli 40 kertaa Suomen kokoinen. Timo Polari halusi matkustaa sinne luettuaan 1900-luvun alun retkikunnista. Pohjoisnavalle hiihtäminen ei häntä kiehdo. "Se on vain jäätynyt meri."

Lajinomainen harjoittelu on seikkailijalle tärkeää. Pelkkä lenkkeily ja painojen nosteleminen kuntosalilla eivät valmista satojen kilometrien hiihtotaipaleeseen ääriolosuhteissa.

Opiskellessaan Jyväskylässä Polari treenasi tarpomalla vaelluskengissä kotitalonsa portaita ylös ja alas selässään rinkka täynnä soraa.

”Kyllä sitä naapurit ihmettelivät. Yleensä kuljin ulkoportaita, mutta välillä siirryin sisäportaisiin, ettei kävisi yksitoikkoiseksi.”

Lumettomana aikana ahkion vetämistä on paras harjoitella raahaamalla perässään tiilillä täytettyä auton­rengasta.

Marraskuussa 2001 Polari oli valmis lähtemään Etelämantereelle. Seurueessa oli lisäksi mukana kanadalainen ja australialainen. Polari oli hankkinut sponsoreita, sillä matkan budjetti oli noin 50 000 euroa.

Etelämantereella fyysisen kestävyyden lisäksi tarvitaan henkistä sitkeyttä.

Päivässä hiihdetään vähintään kahdeksan tuntia, joiden aikana pitää olla yksin omien ajatustensa kanssa. Tuuli peittää kaikki keskusteluyritykset, eikä ympärillä näy kuin lunta ja taivasta, vaikeassa säässä ei niitäkään.

”Se voi olla äärimmäisen ahdistava ympäristö, jos ei ole sinut aution maiseman kanssa. Siellä oli sen kesän aikana meidän lisäksemme kaksi hiihtäjää. Ei tarvinnut latua huudella tai ohituspaikkoja kyttäillä.”

Lämpötila nousi joskus yhdeksään pakkasasteeseen ja aurinko paistoi polttavana. Kylmimmillään mittari painui 36 asteeseen.

Kun retkikunta parin kuukauden hiihtämisen jälkeen saapui etelänavalle, tunne oli uskomaton. Polarin piti vielä vuotta myöhemminkin vakuuttaa itselleen, että se kaikki todella tapahtui.

"Napa-alueilla eloonjäänti on kiinni kuivista alusvaatteista." Nyrkkisäännön mukaan hiihtäessä pitää olla sopiva, tauolla kylmä, hikoilla ei saa. Paksua toppatakkiaan Polari käytti kohtalokkaalla Grönlannin-matkalla taukotakkina.

Hengenvaara ja kuoleman huiputtaminen eivät aja Polaria ääriolosuhteisiin. Hänelle tärkeintä on saada kokemuksia.

Etelämantereen jälkeen Polari alkoi pitää luentoja seikkailujensa pohjalta. Hän puhuu sitkeydestä, selviytymisestä ja suurista universaaleista teemoista.

Seikkailuiden kautta Polari pyrkii ymmärtämään ihmisyyttä, maailmaa ja itseään.

”Helposti nähdään, että mennään vain henkensä kaupalla riehumaan. Vaelluskengät, sukset ja polkupyörä ovat vain välineitä, joilla lähden etsimään jotain suurempaa.”

Polari tarjoaa kokemustensa kautta näkökulmaa monille ihmisille aina alakoululaisista yritysjohtajiin.

Elokuussa Polari julkaisee seikkailijan elämänoppeja summaavan kirjan, minkä jälkeen hän aikoo siirtyä seuraavaan projektiin. Kirjahankkeita on suunnitteilla seuraavaksi viideksitoista vuodeksi. Seikkailu jatkuu, mutta ei se ole enää samanlaista kuin parikymppisenä.

”Ensi vuonna täytän 50 vuotta, ja minulla on lapsia. Tietysti se muuttaa ajattelua. Melkein tekisi mieli laittaa heti pyöräilykypärä päähän, kun lähtee ulos ovesta.”

Lapsiaan Polari ei ole hoputtamassa sukset jalassa napajäätikölle, mutta luonnossa he kyllä seikkailevat yhdessä lasten ehdoilla toki.

Talvilomalla hiihdettiin ja vaellettiin Ylläksellä, kun taas viime kesänä Polari oli kahden nuorimmaisen kanssa Etelä-­Norjassa. Skandien korkeimmalle tunturille seurue ei kuitenkaan kavunnut suunnitelmistaan huolimatta.

”Alkoi sataa lunta, vaikka oli heinäkuu. Myöhemmin ne, jotka jatkoivat huipulle, sanoivat että sieltä ei näkynyt mitään. Oli oikea päätös kääntyä pois, etenkin kun nuorin oli kahdeksanvuotias.”

Korkeiden vuorten valloittaminen ei muutenkaan puhuttele Polaria. Miksi kiivetä henkensä vaarantaen huipulle, jos kauniita maisemia voi ihailla jo muutaman kilometrin korkeudessa.

”Jos olen joskus lähdössä Mount Everestille, niin soittakaa ja muistuttakaa mitä olen puhunut.”

Iän karttuminen ja lasten saaminen on tehnyt Polarista varovaisemman seikkailijan. Retkeilyä hän ei silti ole jättämässä, ja muistot vanhoista seikkailuista ovat kotona näyttävästi esillä.
Lue lisää

Kaikissa peruskouluissa ei hiihdetä talvisin – liukumistaidon oppiminen riittää

Etelämantereella mitattiin ensi kertaa yli 20 astetta– tutkija muistuttaa, että yksittäisestä lämpötilasta ei voi tehdä suuria päätelmiä

Etelämantereella mitattiin ensi kertaa yli 20 asteen lämpötila

Lumesta ei ole tietoakaan, joten hiihtokausi alkaa hallissa