Ihmiset & kulttuuri

Niin Ruotsin suurvaltasotiin kuin jatkosotaan sotilaan lähettänyt hirsitorppa korjataan perinteisin menetelmin – "vain välttämättömin"

Ihmiset & kulttuuri 30.04.2018 Vehmaa

Vehmaan kotiseutuyhdistyksen puheenjohtaja Anna-Liisa Jäske on huolissaan siitä, ettei yleisö enää löydä pieniä museoita.


Hirsiseinän lahovaurioiden selvittämiseksi pystylaudoitus puretaan. Restaurointikirvesmies opiskeleva Jonne Lindholm tutkii ja kuvaa laudoituksen alta paljastunutta salvosta.
Hirsiseinän lahovaurioiden selvittämiseksi pystylaudoitus puretaan. Restaurointikirvesmies opiskeleva Jonne Lindholm tutkii ja kuvaa laudoituksen alta paljastunutta salvosta.
Vehmaan kotiseutuyhdistyksen puheenjohtaja Anna-Liisa Jäske toteaa torpan tuvassa, että kävijät ovat lähivuosina unohtaneet pienet museot.
Vehmaan kotiseutuyhdistyksen puheenjohtaja Anna-Liisa Jäske toteaa torpan tuvassa, että kävijät ovat lähivuosina unohtaneet pienet museot.
Taulu tuvassa kertoo, että ruotusotilaan torpasta on lähdetty taistelujen tielle vielä jatkosodassakin. Torppa jäi pois asumiskäytöstä 1960-luvulla.
Taulu tuvassa kertoo, että ruotusotilaan torpasta on lähdetty taistelujen tielle vielä jatkosodassakin. Torppa jäi pois asumiskäytöstä 1960-luvulla.
Talon rakennusvuotta ei tiedä kukaan. Luku torpan päädyssä, 121, kertoo vain ruotujaon numeron.
Talon rakennusvuotta ei tiedä kukaan. Luku torpan päädyssä, 121, kertoo vain ruotujaon numeron.
Hirsiseinän kunto vaihtelee. Talosta korjataan vain välttämättömin, ja sekin vanhanaikaisin menetelmin ja materiaalein.
Hirsiseinän kunto vaihtelee. Talosta korjataan vain välttämättömin, ja sekin vanhanaikaisin menetelmin ja materiaalein.

Sorkkaraudan ääni tervehtii autosta nousijaa Vehmaan museoiden parkkipaikalla. Naula irtoaa puusta vinkuen.

Työn äänestä huolimatta näky parkkipaikalla on rauhallinen. Tien varrella sijaitsevassa kotiseutumuseossa ja graniittipitäjän Kivityömuseossa ei remonttia näy.

Kunnostustyömaa löytyy kolmannelta museorakennukselta. Äänen perässä täytyy kulkea polkua pitkin puiden keskelle. Ruotusotamiehen torppa on seissyt tiestä irrallaan 1700-luvulta asti.

Riukuaidan ympäröimä hirsirakennus on kulttuurihistoriallinen harvinaisuus. Vehmaan kotiseutuyhdistyksen puheenjohtaja Anna-Liisa Jäske arvioi, että se on ainoa ruotusotilaan torppa koko Suomessa, joka on säilynyt alkuperäisellä paikallaan.

"Näin syrjässä se ei ole ollut kenenkään tiellä", Jäske virnistää.

Talon kimpussa hääräävät restaurointikirvesmies Mikko Soramäki ja alalle opiskeleva Jonne Lindholm, jotka edustavat vanhoja rakennuksia kunnostavaa Restart-yritystä.

Heidän työnään on paikata lahonneita seinähirsiä ja tilkitä pärekatto, joka vuotaa savupiipun juuresta.

Pari on työmaalla toista päivää. He avaavat torpan seinälaudoitusta ja tarkistavat, missä kunnossa hirret ovat.

"Puramme ulkoverhoiluja ja muita pintoja vain tarpeen mukaan ja mahdollisimman varovasti", Soramäki sanoo.

Iso osa paljastuvasta hirsiseinästä on kunnossa, mutta osa katonrajan hirsistä on lahonnut jopa poikki asti. Tilalle tarvitaan korvaavaa puuta.

Korjaus tehdään perinteisillä rakennustavoilla ja -materiaaleilla. Uutta puuta korvaavat hirret eivät ole, vaan Restart Oy hankkii ne muualta puretuista taloista.

Käytäntö on tuttu torpan aiemmista kunnostuksista, Jäske kertoo. Pari vuotta sitten laudat lattian kunnostukseen löydettiin lähistöltä 40 vuotta aiemmin puretusta salista.

Restauroidessa säilytetään rakennuksen aiempi ilme. Työlle on varattu kolme viikkoa. Kun museo aukeaa taas kesäviikonloppuisin, kunnostustöistä ei pitäisi näkyä jälkeäkään.

"Torpasta korjataan vain välttämättömin", Soramäki korostaa.

Torppa syntyi käsi kädessä Ruotsin suurvaltatarpeiden kanssa. 1600-luvun lopulla maa jaettiin muutaman tilan ryhmiin, ruotuihin, joista jokainen kustansi maan armeijaan yhden sotilaan varusteineen.

Vehmaalaissotilas asui ensin ruotutilallisten nurkissa, kunnes kolme tilaa kustansi sotamiehelle ja tämän perheelle torpan viljelysmaineen seuraavan vuosisadan puolella.

Talon rakennusvuotta ei tiedä kukaan. Luku torpan päädyssä, 121, kertoo vain ruotujaon numeron.

Tarkasta iästä riippumatta vehmaalainen talo on nähnyt koko suomalaisen torppa-asutuksen historian.

Ruotsin vallan aikana siitä lähdettiin sotiin ympäri Pohjois-Eurooppaa. Kun Venäjä hajotti Suomesta sotaväen, rakennus jäi tavalliseksi torpaksi.

Itsenäisessä Suomessa matalakattoisesta talosta tuli pientila. Taulu tuvassa kertoo, että ruotusotilaan torpasta on lähdetty taistelujen tielle vielä jatkosodassakin.

Talossa asuttiin ainakin kesät vielä 1960-luvulla. Museo torpasta tehtiin 1990-luvulla.

Torppaa ylläpitävä Vehmaan kotiseutuyhdistys sai määrärahan kunnostustöihin Museovirastolta jo viime vuonna, mutta restaurointitaitoista työväkeä ei löydetty ennen kesän päättymistä.

"Ei tällaiseen juokse päteviä tekijöitä vapaana", Jäske huomauttaa.

Kunnostuksen valmistuttua Vehmaan torppa jatkaa seisomistaan paikalla, jossa se on pysynyt satoja vuosia.

Kunnostuksia täytyy tehdä vuosien mittaan uusia, mutta Anna-Liisa Jäske on huolestuneempi kävijöistä. Hänen mukaansa yleisö on unohtanut pienet museot.

"Aiemmin tehtiin retkiä linja-autoporukoissa. Niistä on tullut sen verran kalliita, että ihmiset eivät enää lähde", Jäske arvioi.

"Myös järjestöjen valtiolta saamien tukien määrä on vähentynyt, joten ne retkeilevät aiempaa vähemmän."

Reaktiona kävijäkatoon lähiseudun museot pyrkivät pitämään yhtä ja kertomaan myös toistensa toiminnasta.

Vehmaan museoiden toimintaa tukevat ennen kaikkea Museovirasto, kunta ja kannatusjäsenet. Jäsken mukaan tärkein voimavara ovat kuitenkin asialleen omistautuneet ihmiset.

"Niin kauan kuin vapaaehtoisia työntekijöitä löytyy, pystyvät pienet museot jatkamaan toimintaa", vapaaehtoinen työntekijä sanoo tomerasti.

AIHEESEEN LIITTYVÄT ARTIKKELIT