Ihmiset & kulttuuri

Dna-testi mullisti sukututkimuksen – Ira Vihreälehto on löytänyt isoisää etsiessä 4 000 sukulaista

Ihmiset & kulttuuri 07.06.2018 Tampere

Tamperelaistutkijan avoimuus isoisänsä jäljittämisessä on tukenut monia muita perhettään etsiviä.


Sukuun ja isoisän etsintään liittyvät kuvat koristavat Ira Vihreälehdon kirjahyllyä. Alemmassa valokuvassa ahertaa isänäiti Lempi.

Salaisuus paljastui yhtäkkiä vuonna 1968.

Silloin Ira Vihreälehdon isä Juhani sai tietää, että hänen kasvattajaisänsä ei ole hänen biologinen isänsä.

Totuuden yritti kertoa Juhanin äiti Lempi kuolinvuoteellaan, mutta voimat eivät riittäneet. Asia kävi ilmi perunkirjoituksessa.

Juhani oli syntynyt äitinsä esikoisena kesällä 1944, jatkosodan melskeissä. Biologinen isä oli ollut neuvostosotavanki, joita Lempin työpaikalla, Otavan koulutilalla Mikkelissä, oli aiempana syksynä työskennellyt.

Tarkemmat tiedot puuttuivat. Lempi ei ollut paljastanut Juhanin isän henkilöllisyyttä kenellekään, eikä suku tahtonut penkoa asiaa. Yhteyttä sota-ajan viholliseen ei haluttu korostaa.

Arvoituksen selvittäminen jäi odottamaan seuraavaa sukupolvea.

Sen päättäväisyydellä ja uuden teknologian avulla asia on edennyt, jopa lähelle ratkaisua.

Ira Vihreälehto odottaa vastausta tärkeälle tietopyynnölle. Sen myötä 50 vuotta vanha mysteeri saattaa viimein ratketa.

Vihreälehto päätyi sukututkijaksi, etsimään vaariaan, mutkan kautta.

Syksyllä 2013 hän teki dna-testin saadakseen tietoa mahdollisista geneettisistä sairauksista. Tuloksista hän odotti näkevänsä slaavilaisen taustan.

"Lopulta kävi ilmi, että minussa on alle 10 prosenttia venäläistä perimää. Ihmettelin, että mikä venäläinen se on, jos se ei näy dna:ssa, joten aloin kaivella Kansallisarkistosta tietoa Otavan vangeista."

Arkistoista löytyi 15 heimosotavangin nimet: karjalaisia, inkeriläisiä, vepsäläisiä. Isoisä olisi yksi heistä.

Vihreälehto ehdotti isälleenkin dna-tutkimuksen tekemistä. Tulosten ja nimien avulla hän arveli löytävänsä isoisänsä nopeasti, muutamassa kuukaudessa.

Dna-testit ovat mullistaneet sukututkimuksen. Arkistojen penkominen on laajentunut globaaliksi sukulaisbongailuksi.

Internetissä on monia sivustoja, joiden kautta dna-testejä voi tehdä ja yhdistellä. Tiedoista syntyy maailmanlaajuisia sukutauluja, joiden puuttuvia palasia ihmiset täydentävät vertaistuella harrastajafoorumeilla.

"Kun ihmiset pistävät päänsä yhteen, kaikki on mahdollista. Nykyään voi löytää sukulaisia, joista ei voinut tietää aiemmin mitään", Vihreälehto kuvailee. Dna:n kautta tutkijan sukupuuhun on kertynyt jo yli 4 000 osumaa.

Isoisän löytäminen on silti ollut vaikeaa. Hyödyllisiä osumia löytyy vain, jos etsittävän henkilön lähisukulaiset ovat myös tehneet testin.

Historia-alan koulutuksesta on ollut työssä hyötyä. Vihreälehto on järjestelmällisesti selvittänyt 15 henkilön vaiheita Suomessa ja myöhemmin Neuvostoliitossa. Tietojen kertyessä vankeja on voitu rajata etsintöjen ulkopuolelle.

Sosiaalisen median kautta pääsee yhteyteen vankien jälkeläisten kanssa. Kirjeitä ja sähköposteja tutkija arvioi lähettäneensä satoja.

Etsintään on suhtauduttu positiivisesti, ja se on saanut jopa palstatilaa Venäjällä.

"Ympäri maailmaa on televisio-ohjelmia, joissa löydetään kadonneita sukulaisia sekä itkeskellään yhdessä. Siinä on jotain koskettavaa ja kiinnostavaa, minkä jokainen ihminen voi ymmärtää."

Matkaan kuuluu vastoinkäymisiä, joista on tullut hyvin julkisia. Ukin etsimisestä kertova kirja, Tuntematon sotavanki, julkaistiin 2016.

Siinä mysteeri oli päätynyt umpikujaan. Teoksen vahvin teoria pohjautui Lempin säilyttämään valokuvaan vieraasta miehestä. Kun Vihreälehto esiintyi kuvan kanssa televisiossa, hän sai yhteydenoton parissa tunnissa.

"Eräs rouva soitti ja kertoi, että tuossahan on minun isäni. Hän oli opiskellut Otavassa ennen sotaa, mutta ollut sodassa rintamalla."

"Kuva piti hylätä samana päivänä, kun kirja ilmestyi. Koko draaman kaari oli mennyt pieleen."

Venäjältä on kuitenkin löytynyt uusi johtolanka. Paikallinen arkisto yhdisti Vihreälehdon erään vangin, Ivan Matjevevin, jälkikasvuun.

Matjevevin tyttärentytär innostui teettämään suvussa tarvittavat dna-testit. Tämän haastattelun tekohetkellä tuloksia odotettiin. Niistä riippuen itärajan molemmin puolin aletaan virittää sukutapaamista.

Vangin tyttärentytär, joka asuu Äänisen rannalla, on muuten nimeltään Ira. Kyseessä on suvussa kulkeva nimi.

Kaimat ovat jo vaihtaneet valokuvia ja elämäntarinoita keskenään. Vaikka sukuyhteyttä ei löytyisi, naiset haluavat tavata toisensa.

"Olen hänen kanssaan kirjoittanut viikoittain, joten onhan tässä jo ystävyys syntynyt", Vihreälehto sanoo.

On sukulaissuhdetta tai ei, Vihreälehto voi joka tapauksessa kertoa Ivan Matjevevin vaiheista tämän suvulle. Neuvostoliitossa sotavankeudesta on vaiettu – tai pahempaa.

"Venäläisillä on paljon sukua hukassa Stalinin vainojen takia."

Vertaistuen tarjoaminen on tullut Vihreälehdolle muutenkin tutuksi. Koska tutkija on kertonut etsinnöistään julkisesti, monet kääntyvät hänen puoleensa omissa etsinnöissään.

"Saan koko ajan yhteydenottoja", kirjailija kertoo.

"On hirveästi eri-ikäisiä tyttöjä, poikia, miehiä ja naisia, jotka eivät tiedä vaikka isäänsä. Voin antaa toivoa, että kaikkea voi selvittää."

Sukututkimukseen liittyvän tuen lisäksi Vihreälehto saa yhteydenottoja vanhuksilta, jotka kertovat kohtaamisistaan sotavankien kanssa.

Sotavangeista otettiin työvoimapulaa helpottamaan erityisesti heimokansojen edustajia. Virallisesti heitä kohdeltiin vihollisina, käytännössä kanssakäyminen oli yksilökohtaista.

Aiheesta syntyi toinen kirja: Kunnes rauha heidät erotti. Se ilmestyi tänä vuonna. Molemmat kirjat syntyivät ilman apurahoja.

Teokseen Vihreälehto haastatteli noin 40 henkilöä. Useimmat haastateltavat ottivat itse yhteyttä Vihreälehtoon.

"On sääli, ettei ole hyvää paikkaa, mihin ohjata yhteydenottoja. Nämä tarinat kuolevat. Yhden naisen tietotoimistossani en pysty näitä pitämään."

Tutkimus vaatii aikaa. Työpaikan puolesta sitä järjestyy, koska hän voi tehdä etäpäiviä.

Uusi teos söi kirjoittajan kesälomat. Vihreälehto ajoi 10 viikkoa pitkin Suomea tarinoiden perässä.

"Muut harrastukset ovat jääneet vähälle näinä vuosina. Lapset ovat olleet iloisia, kun en kirjoita, koska silloin jää enemmän aikaa leipomiseen."

Juuri nyt sukutyö tai sotavangit eivät teini-ikäisiä lapsia kiinnosta. Tutkija toivoo, että leivosten lisäksi hänen jälkikasvunsa perii ymmärryksen omasta paikastaan maailmasta.

"He itsekin myöntävät, että nykyinen piittaamattomuus kaduttaa heitä varmaan myöhemmin. Eräs lapsista sanoi, että kun hän on tuollainen vanha, niin sitten nämä asiat kiinnostavat."

Toinen perintö on avarakatseisuus: tuhansien dna-yhteyksien kautta näkee, miten ihmiset ovat aina liikkuneet.

Vihreälehto puhuu myös muilta osin avaramielisyyden puolesta. Tutkija ei usko, että tuskallisista sukusalaisuuksista pääsee eroon vaikenemalla. Traumat jäävät kalvamaan – ja paljastuvat silti. Muodossa tai toisessa ne periytyvät uusille sukupolville.

"Monesti perheasiat tulevat tietoon vähitellen", historioitsija huomauttaa.

Tätä taustaa vasten Vihreälehto ei pidä etsintäänsä turhana, vaikka varmaa tulosta ei vielä ole.

"Tietty tyhjyys, joka on ollut elämässä, alkaa täyttyä."

Kaksi viikkoa haastattelun jälkeen Vihreälehto lähettää sähköpostia. Dna-testin tulokset ovat valmistuneet.

Huti. Ivan Matjevev ei ole hänen isoisänsä.

Historioitsija ei silti aio lannistua. Yksi vaihtoehto on jälleen rajattu pois.

"Otan paperit uudelleen esille ja rupean pohtimaan, mitä on jäänyt huomaamatta."

"Varoitin jo lapsia, että tämän te vielä minulta peritte, jos en ehdi tätä elinaikanani löytää. Katselivat kauhistuneina."

Jälkimmäisen lauseen päättää hymiö.