Ihmiset & kulttuuri

Runoilija Heli Laaksonen pohtii runoilijauransa jatkoa – "kaiken ilmatteks haluavie määrä ruppe kasvama liian suureks"

Aurinko. Porkkana. Vesi. on runoilija Heli Laaksosen uusin kirja. Voi olla, että seuraavaa saadaan odottaa.
Outi Soininen
Heli Laaksonen Aurinkokiarros-runoillassa. Iltoja on vielä loppuvuonna Yläneellä, Mynämäellä, Lohjalla ja Tampereella.

Runoilija Heli Laaksonen seisoo lypsyjakkaralla Savoy-teatterin lavalla mustassa kanavatyömekossa. Lavasteena on värikkäitä huonekaluja, kuin mummolasta. Lavan etualalla on jättimäisiä kirjaimia, joita Laaksonen aina välillä siirtelee.

On Laaksosen runokiertueen yhdeksäs esiintyminen.

Runojen välillä kuullaan aina jokin tarinointi. Vaikkapa pohdintaa sanojen alkuperästä tai tai nettiriippuvuudesta.

”Nii muute: kosk olette viimeks saanu loman? Te saatte semmose nyy. Puhelinloman. Valokuvamine ei kannata, kosk huanoi tule. Runonkirjottajal on kita auk koko aja. Jos jollain tule hankaluuksi siit, et oli somest pois pualtoist tuntti, ni mää voin esitykse jälkken tual aulas myänttä poissaolotoristuksi. Mul o semmossi lomakkei, mitä allekirjotan.”

Kuulijoita naurattaa. Niin tapahtuu koko ajan. Myös kun Laaksonen kertoo juttua nykyajan ongelmista ja lopettaa jutun sanomalla "pullikoitten nykyaikka vasta”, nainen takaosan penkkirivillä nauraa niin, että kallistaa päätään eteenpäin.

Savoyn tuoleilla istuvat naiset ovat iältään sen ikäisiä, että sanovat Suomen ikimuistettavimmaksi missiksi Armi Kuuselan tai korkeintaan Anne Pohtamon. Moni vaikuttaisi istuvan ystävän kanssa, toisilla taitaa olla mukana oma mies.

Kun Laaksonen lukee lavalla illan lopuksi yleisön toiverunoja, kuuluu kiljahduksia, kun oma suosikki tulee. Tietenkin taiteilija taputetaan lavalle uudestaan vielä viimeisen runon jälkeen.

Aulassa Laaksosen luo johtaa pullapitkomainen jono. Laaksonen jakaa omistuskirjoituksia, mutta myös kaverikuvia, joissa hän ottaa aina samanlaisen ilmeen. Hän on arjakorisevamaisen iloinen ja jutteleva. ”Sinä olet ihana”, sanoo yksi illan kuuntelijoista Laaksoselle päästyään vihdoin hänen eteensä.

Tällaisia iltoja on ollut Laaksosen elämässä monta. Hänen esikoisteoksensa Pulu uis ilmestyi 2000. Sen kirjoittaminen lähti ulkopuolisuuden tunteesta, jota hän Helsingissä tunsi. Omaa kieltä oli ikävä. Laaksoselle se on lounaismurre.

Hänellä on tapana sanoa, että lounaismurre on hänen ensimmäinen kielensä. Koulussa hän oppi suomen ja hänestä tuli kaksikielinen.

Siksi Laaksosen kirjat on kirjoitettu hänen tunnekielellään. Mikään nurkkakuntainen murrerunoilija hän ei tahdo olla.

Esikoisteosta edelsi murrebuumi. Suomen eurooppalaistuessa paikallisuudesta ja omista juurista tuli yhtäkkiä tärkeitä. Esimerkiksi Metros kosketti monia, jotka olivat tulleet pääkaupunkiin muualta Suomesta, eivätkä oikein löytäneet paikkaansa.

HERTTONIEMI / sanno täti jostan kaukka / ja kuulosta niim pal fiinilt /ruatiks sanota kans / HERTONÄS / mut mun kiälelän / ei san kukka mittä. / Mää aja asema ohitte vaa / kote kerra munst piret / hualtakka.

Laaksosesta tuli runoilija, joka kuului pienen pieneen joukkoon: runoilijoihin, joiden kirjoilla on isot painosmäärät. Hänen edellinen kustantajansa Otava kertoo Laaksosen kirjojen yhteispainosmäärän olevan yli 200 000 kappaletta.

Laaksonen oli lehdissä, hän sai oman sarjan televisioon. Salit täyttyivät, kun hän kiersi ympäri maata lukemassa runojaan.

Se oli silloin.

”Nii valtavast ko lavoil viihrynki ja niin rakast ko kirjottamine ja yleisö mul onki, ni kaiken ilmatteks haluavie määrä ruppe kasvama liian suureks. Kirjanteko ei enä elätä”, Laaksonen sanoo haastattelussa Savoyn illan jälkeen.

Moni seuraa Laaksosta mielellään sosiaalisessa mediassa mutta ei osta lippua runoiltaan tai kirjaa omaksi. Kun lukija kääntää selkänsä kirjoille, kirjailijakin lakkaa olemasta.

Siksi Laaksonen tekee jatkossa ehkä jotain muuta kuin kirjoittaa runoja. Hän on ajatellut ympäristöalan opintoja.

”Mahtak kirjottamisel sit enä olla aikka? O epärealistine ajatus, et kokonas lakkaissin kirjottamast. Mut ehkä se jää semmoseks puuskittaiseks jouluaskartelutyyppiseks puuhasteluks.”

Muitakin syitä on. Laaksonen sanoo, että voisi pitää ison runoillan kuolleille lukijoille.

”Vanhemp väki o ain tykänny mun runoistan ja mää heist. Moni tule keika jälkke sanoma, et oli kiva ehtoo, mut miäl o haikia, kosk enne ain on käyny runoillois ystävän kans – ja nyy hänest o aika jättäny.”

Vuodet esikoisteoksen jälkeen ovat Laaksosesta menneet nopeaan.

”Toiset muistava vuates siit, kummone auto heil oli taik kosk laps syntys. Mää muistan ne siit, kosk mikäki kirja ilmestys.”

Tämä vuosi jää siis Laaksosen mieleen hänen uusimmasta kirjastaan, Aurinko. Porkkana. Vesi. Sen nimellä on hyvin laaksosmainen syntytarina. Hän katseli Virossa televisiota. Siellä pieni tyttö aprikoi, mitkä kolme asiaa maan vaakunassa voisi olla. Lopulta hän sanoo vastaukseksi aurinko, porkkana ja vesi, eikä suinkaan kolmea leijonaa.

Huumori on aina läsnä, kun Laaksonen kirjoittaa. Uusin kirja on myös hyvin yhteiskunnallinen. Siinä missä esikoisteoksessa katse on kääntynyt ihmiseen ja hänen tuntoihinsa, nyt se on tarkentunut ympäröivään maailmaan.

Kuten Helsingin Sanomien kritiikissä sanottiin: murre ei enää ole vain yksilöllinen ominaisuus kansainvälisessä maailmassa tai turvallinen kodin tunnusmerkki, vaan uhanalainen laji.

Sata vuat meni. / September tuli. / On tuulinen päiv, / männynkävyi kopise katol. / Kiäl istu saunas (saun – se sana viäl muisteta) / ja puhele yksnäs pualääne: / oli sentä suameks kaunemp sanno orava / ko toi teijä skvöröl.

(ote runosta Kiäl Saunas).

Aiheeseen liittyvät artikkelit

Kirja-arvio: Leelo Tungalin Toveri lapsi -romaani kuvaa Viron vaikeimpien vuosien historiaa pienen tytön näkökulmasta

Sanakirjan kokoaminen voi viedä satoja vuosia: Ruotsissa aloitettiin 1786, nyt ollaan v-kirjaimessa

Äiti on rakas kaikilla murteilla – lukijoiden lempimurresana viittaa kuitenkin toiseen tärkeään ihmiseen