Ihmiset & kulttuuri

Inkerinsuomalainen ja lapsena evakkoon joutunut löysivät eläkkeellä aidon ystävyyden vapaaehtoistoiminnan ansiosta

Yksinäisyys piinaa monia suomalaisia. Ystävän saaminen vapaaehtoistoiminnan kautta on monelle juhlahetki.
Kari Salonen
Lempi Vatjalainen, 87, ja Salme Rinne, 82, ovat tutustuneet SPR:n Ystävätoiminnan kautta. Yhdessä he muistelevat mieluusti menneitä.

Ruokapöydälle on levitetty kaunis, kuviollinen pöytäliina, joka on tuotu tuliaisiksi Petroskoista. Sen päälle on aseteltu valmiiksi voideltuja leipiä ja pieniä makeita herkkuja.

Yleensä Lempi Vatjalainen kattaa pöytään kahdet sini-kultaiset kupit, mutta tällä kertaa pöydässä on paikat myös toimittajalle ja valokuvaajalle.

"Miksi te ette syö?" Vatjalainen rohkaisee ottamaan pientä välipalaa.

Vatjalaisen puheessa ässät suhahtelevat pehmeästi, ja sanojen reunat ovat kuin kevyesti pyöristettyjä. Hän on inkerinsuomalainen ja asui pitkään Virossa ennen kuin muutti Suomeen 27 vuotta sitten.

Itse asiassa Vatjalainen asui Suomessa puolitoista vuotta jo sotien aikana äitinsä ja seitsemän sisaruksensa kanssa. Perheen isä oli kuollut ennen sotia onnettomuudessa saatuaan napakan potkun hevosen kaviosta.

Jatkosodan jälkeen inkerinsuomalaisia odotti palautus takaisin Neuvostoliittoon. Portit Suomeen avautuivat uudelleen vasta 1990-luvulla. Vatjalaisen sisaruksista kukaan muu ei enää muuttanut Suomeen.

Viereisellä tuolilla istuva Salme Rinne nyökyttelee.

"Meillä on paljon yhteistä. Minä olen syntynyt Viipurissa. Isä oli rintamalla ja äiti joutui lähtemään evakkoon reppu selässä, kaksi lasta vierellään ja kolmas mahassa. On se sota kovaa aikaa", Rinne huokaisee.

Rinne ja Vatjalainen ovat olleet ystäviä nyt vuoden verran. Hämeenlinnalaiset naiset kohtasivat toisensa Punaisen Ristin Ystävätoiminnan kautta.

Rinteen Helsingissä asuva sisko on käynyt tahollaan ulkoiluttamassa vanhuksia viikoittain. Rinne pohti, että onnistuisihan tuo Hämeenlinnassakin, kaupungissa kun on rutkasti yksinäisiä vanhuksia.

Vatjalainen valikoitui Rinteen ystäväksi yhteisen kielen ansiosta. Rinnekin on asunut Virossa, mutta tapaamisissaan he puhuvat suomea.

Rinne piipahtaa Vatjalaisen luona kahden tai kolmen viikon välein. Yleensä he juovat teetä, ja Vatjalainen muistelee mielellään menneitä.

Itse asiassa Vatjalainen on kirjoittanut muistelmiaan käsin paperille. Niitä ystävykset lukevat yhdessä, ja Rinne on suunnitellut kirjoittavansa ne tietokoneella puhtaaksi.

Kaksi tuntia kuluu puhellessa yhdessä hujauksessa.

"Minulle tulee hyvä mieli, kun Lempi on aina niin iloinen saapuessani. Hän halaa ja sanoo, ettei päästä minua pois ollenkaan", Rinne kertoo.

Kari Salonen
Vatjalaisen makuuhuoneessa on esillä paljon sukulaisista otettuja valokuvia.

Asunnon seinille ja hyllyille on aseteltu suuri joukko kehystettyjä valokuvia. Makuuhuoneen seinältä maailmaa katselevat Vatjalaisen ja tämän miehen vanhempien kuvat.

Niiden alapuolella seisovan piirongin päälle on asetettu kehys, josta myhäilee Vatjalaisen kolme vuotta sitten menehtynyt puoliso. Vieressä on mustavalkoinen kuva, jossa Vatjalainen nauraa hampaat välkkyen neljän siskonsa kanssa.

Yhteensä kahdeksan sisaruksen katraasta Vatjalainen on viimeinen, joka on elossa. Oman pojan ja tämän lasten lisäksi lähisukulaisia ei ole enää elossa. Tai no onhan hänellä yhteensä kolme siskonpoikaa, mutta he asuvat Petroskoissa ja Virossa.

Elämänsä aikana Vatjalainen on joutunut perustamaan kotinsa yhä uudelleen uusiin kaupunkeihin ja maihin. Kaikkein mieluiten hän kuitenkin asuu nyt vuokra-asunnossaan Hämeenlinnan Katumalla. Ei hän ikävöi vanhoja kotiseutuja, miksi ikävöisikään.

"Virossa ei ole enää ketään minun omaa, kaikki ovat maan alla", Vatjalainen sanoo.

Yksinäisyys vaivaa lukemattomia suomalaisia, ja juuri se on monelle tärkeä syy etsiä uusia tuttavuuksia vaikkapa Punaisen Ristin ystävätoiminnan kautta.

Vatjalainen on siitä onnekkaassa tilanteessa, että hänen poikansa perheineen asuu samassa kaupungissa. Poika tuo äidilleen ruoka-ainekset ja jakaa tarvittavat lääkkeet dosetin pikkuisiin kolosiin. Omat ateriansa Vatjalainen kokkaa itse, hoitajien apua hän ei kaipaa.

Vaikka vieraita käy, tuntuvat tutut kotinurkat silti joskus piinaavan tyhjiltä.

"Raskas on yksin olla, niin raskas jot", Vatjalainen hiljenee.

Kari Salonen
Salme Rinne ihailee Lempi Vatjalaisen käsityötaitoja. Vatjalainen on muun muassa ommellut oman mekkonsa sekä päiväpeittonsa.

On tullut aika pakata lehtiö sekä kamera mukaan ja jatkaa matkaa. Vatjalainen tulee hyvästelemään eteiseen, antaa pikaisen halauksenkin.

Rinne on jo kiskaisemassa takkia päälleen, mutta ripustaakin henkarin vielä hetkeksi narikkaan.

Kyllähän tässä vielä tovin ehtii istahtaa. Ystävykset hymyilevät toisilleen.

Kari Salonen
Rinne ja Vatjalainen juovat tavatessaan teetä ja juttelevat menneistä.

Lue lisää