Ihmiset & kulttuuri

Kirjailija innostui mummon tarinoista – syntyi romaani vastapainoksi "äijäpitoiselle" Suomi 100 -vuodelle

Ihmiset & kulttuuri 06.10.2017

Nilsiäläinen tarinankertoja Antti Heikkinen pitää kiinni paikallisidentiteetistään.


Jarkko Sirkiä
Antti Heikkinen on viehättynyt tarinankerronnasta ja pyrkii säväyttämään yleisöä niin kirjailijana kuin teatterityöntekijänä.

Antti Heikkisen ei ollut tarkoitus kirjoittaa uutta romaania täksi syksyksi.

Kirjailijalla oli muitakin kiireitä. Hän oli jo kauan työstänyt tietokirjaa Ponssen perustajasta Einari Widgrénistä.

Kesällä aikaa ja huomiota söi Tuntemattoman sotilaan dramatisointi Koljonvirran teatterin suursatsaukseksi, jossa hän lisäksi esitti rakastetun Antero Rokan osaa.

Mielikuvitus jaksoi kuitenkin laukata, kun Suomen itsenäisyyden juhlavuosi nousi puheeksi kustantamon kanssa.

”Se lähti tavallaan siitä, että käytiin keskustelua Suomi 100 -tarjonnasta ja kuinka se on isolta osalta äijäpitoista.”

Heikkisellä oli tarjota suurmiesten rinnalle jotain aivan muuta, nimittäin hänen oma isoäitinsä.

Kirjailija oli tallettanut edesmenneen isoäitinsä kanssa käymiään keskusteluja c-kaseteille. Maanläheiset tarinat tarjosivat alkusysäyksen kirjailijan kolmanteen romaaniin Mummo.

”Sisu, yritteliäisyys ja periksiantamattomuus ovat mielestäni Mummossa tärkeitä juttuja.”

Alkujaan teos painotti nimenomaan Heikkisen oman mummon elämäntarinaa. Kirjoittaessa se kuitenkin alkoi muokkautua omanlaiseksi teokseksi tavallisen maalaisnaisen elämästä 1920-luvulta nykypäivään ja lähes pahansisuisen ulkokuoren alle kätkeytyvästä kokemuksesta.

”Sen piti olla jokin todella merkillinen proosan, runouden ja elämäkerran välimuoto, mutta sitten se lähti niin kirkkaasti fiktion puolelle, että romaani siitä tuli”, Heikkinen luonnehtii.

”Siellä on joitakin tapauksia ja ajankuvaa, jonka olen mummoltani suoraan kuullut, mutta romaanin mummo ei ollut minun mummoni.”

Vaikka uutuusteoksen lähtökohta oli alkujaan kirjailijan oma isoäiti, Heikkinen korostaa, ettei teos ole sukuhistoriaa. Tosielämän ja proosan suhde ei ole yksiselitteinen, vaikka siltä joskus näyttää.

Arveluja romaanien omakohtaisuudesta Heikkinen on saanut kuulla myös neljä vuotta aiemmin, kun esikoisromaani Pihkatappi ilmestyi. Maatilalla kasvanut kirjailija äimisteli arvioita, joiden mukaan teos olisi ollut omaelämäkerrallinen.

Päätelmä oli ehkä lukijoiden mielissä liian helppo tehdä: Pihkatappi kertoo sukutilan ainoasta pojasta, joka päättää olla jatkamatta tilan töitä. Siihen kasvukertomuksen omakohtaisuus kirjailijan mukaan päättyy.

”Päähenkilö kävi siinä isänsä kanssa melkoisen jaakopinpainin, joka multa kokonaan puuttui. Jotenkin mulle oli hyvin varhain selvä, ettei minusta maanviljelijää tule. Ehkä se oli palvelus sekä minulle itselleni että suomalaiselle maanviljelykselle, etten ruvennut jatkajaksi”, kirjailija lohkaisee.

Uravalinta oli ennen kaikkea käytännön kysymys Heikkiselle, joka kuvailee itseään poropeukaloksi.

”Helvetin korkealle hattua nostan niille, jotka maata viljelevät ja karjaa kasvattavat tai maitoa tuottavat.”

Heikkinen haki 17-vuotiaana kesätoimittajaksi paikallislehteen – ja yllätyksekseen pääsi sinne.

Kirjoittaessa hän sai kuitenkin huomata, ettei varsinainen toimittajantyö kiinnostanut häntä. Sen sijaan tarinoiden kuuleminen ja kertominen puhutteli nuorukaista.

Tarinankerronta on vienyt mennessään, eikä työntekoon keskittynyt Heikkinen, 32, ole hankkinut lukion jälkeen jatko­tutkintoa. Toisaalta hän on kirjoittanut kolmen romaanin lisäksi elämäkerrat Juice Leskisestä, Heikki Turusesta ja Jaakko Teposta sekä useita teatteriesityksiä. Teatterissa Heikkinen myös näyttelee.

Kaksi taiteenlajia eivät ole hänen mukaansa liian erilaisia keskenään.

”Yhdistävä tekijä on, että saadaan ihminen värähtämään tai ajattelemaan jotakin. Pääasia, ettei ihan kylmäksi jää.”

Tekijän näkökulmasta kaksi taidemuotoa täydentävät toisiaan.

”Kirjoittaminen on niin kauhean yksinäistä. Teatteri on toisen kanssa tekemistä ja joukkuepeliä mitä suuremmissa määrin.”

Yhdistävä tekijä monille Heikkisen teoksille, niin faktan kuin fiktionkin puolella, on päähenkilöiden itäsuomalaisuus. Sama pätee kirjoittajaan itseensä. Heikkinen on asunut koko elämänsä synnyinpitäjässään Nilsiässä, joka nykyään kuuluu Kuopioon.

”Ehdottomasti olen nilsiäläinen, vaikka veroni maksankin Kuopioon”, hän luonnehtii.

”Riippuu ihmisestä itsestään, kuinka paljon hän pitää kotiseudustaan kiinni. Ei sitä millään kuntaliitoksella nujerreta.”

Vahvasta paikallisidentiteetistä huolimatta vastakkainasettelu maaseudun ja kaupungin välillä on Heikkisen mukaan keinotekoista. Paikallisuutta kiinnostavampaa hänelle on ihmisten ja näiden välisten suhteiden kuvaaminen.

Arjen kuvaaminen osuu yhteen erään kirjailijan suosikin, Kalle Päätalon tuotannon, kanssa. Päätalon teokset toimivat ihmiskuvauksen ohella suomalaisen kulttuurihistorian tallettajina ja yhteiskunnan muutoksen tiivistäjinä.

”Muutos kirkastuu kirjoittaessa. Ei sitä tule arjessa ajatelleeksi. Kun miettii 1920-luvulla syntynyt ihmistä, joka on asunut koko elämänsä keskellä korpea, niin senkaltaisesta vinkkelistä kehitys on aikamoinen”, Heikkinen aprikoi.

Vastaava ote näkyy myös Einari Widgrénin tulevassa elämäkerrassa. Metsäkoneyhtiön perustajan matkassa tarjoutuu mahdollisuus kulkea osana suurempaa kokonaisuutta.

”Siinä kuvataan yhden miehen ja yhden yrityksen kautta koko suomalaisen metsätyön historia pokasahasta pörssiyhtiöksi. Se on melkoinen hutaisu kuvattavaksi.”

Elämäkerran ohella kulttuurialan sekatyöläisen huomiota vaatii myös ensi kesän teatteriesitys. Koljonvirralla siirrytään Väinö Linnan seuraavaan suurteokseen, Täällä Pohjantähden alla -trilogiaan, joka lukeutuu dramaturgin suosikkikirjoihin. Yhteen näytelmään siinä riittää sovittamista.

”Siinä joutuu aika paljon rakkaitaan tappamaan”, Heikkinen myöntää.

Aiheeseen liittyvät artikkelit