Kantri

Klaus Härö teki elokuvan omasta elämästään – käsikirjoitus odotti yöpöydän laatikossa neljännesvuosisadan

Äidin kuoleman jälkeen surun keskellä nuorta Klaus Häröä hämmensi se miten ihmiset puhuivat toistensa ohi. Kipeästä aiheesta huolimatta ohjaaja toivoo katsojan löytävän surun lomasta pilkistelevän huumorin.
Sanne Katainen
Klaus Härö sanoo olevansa aina henkilöhahmojensa puolella ja haluavansa ymmärtää heidän valintojaan. Tästä on kysymys myös Elämää kuoleman jälkeen -elokuvassa.

Äitinsä juuri menettänyt nuori mies yrittää hoitaa isänsä kanssa hautajaisjärjestelyt. Jurottava isä kieltäytyy suremasta ja haluaisi kieltää kaikkia muitakin. Nuori mies jää hankalasti isän ja sukulaisten väliin ja surunsa kanssa aika yksin.

Tuo nuori mies on elokuvaohjaaja Klaus Härö. ”Surun keskellä harmitti, miksi kaikki puhuvat käytännön asioista, kinastelivat voileivistä ja voileipäkakuista. Mun teki mieli surra äitiä, muistella.”

Kohtaamisen sijaan kaikki puhuivat toistensa ohi. ”Jos se ei olisi ollut niin surullista, se olisi ollut melkein hauskaa”, Härö toteaa.

”Keskustelut olivat niin absurdeja, että niitä oli pakko kirjoittaa muistiin. Kaikkea ei muuten usko.”

Niinpä elokuvaohjaajan yöpöydän laatikossa oli lähes neljännesvuosisadan ajan kymmeniä sivuja dialogia, jossa ihmiset puhuivat toistensa ohi.

”Aina välillä otin sen esiin. Muut tekstit ovat työpöydän laatikossa, tätä säilytin yöpöydän laatikossa, aihe on niin intiimi ja henkilökohtainen.”

Elämää kuoleman jälkeen -elokuva saa ensi-iltansa 6.3., 26 vuotta Härön äidin kuoleman jälkeen.

Voisi ajatella, että elokuvan aika koitti nyt, koska äidin kuolemasta on tarpeeksi aikaa ja isänkin kuolemasta muutama vuosi. Nyt kaikki elokuvan ihmiset ovat poissa.

Härön mukaan se ei kuitenkaan ole olennaista, vaan kyse on ammatillisesta kypsymisestä. ”Olisin tehnyt tämä elokuvan aiemmin, jos olisin osannut. Minulla vaan ei ole ollut riittävästi rohkeutta eikä elokuvallista osaamista.”

”Vaatii ammatillista kanttia tarttua omaan elämään. Nyt minulla oli luotto omaan osaamiseen. Täytyy tietää, mitä on tekemässä.”

”Jos olisin tehnyt tämän aiemmin, elokuvasta olisi varmaan tullut laimeampi. En olisi osannut mennä alkuperäisiä henkilöitä pidemmälle. Nyt uskalsin dramatisoida, pohtia, miten tämä menee draamassa. Tärkeintä ei ole miten ne asiat aikanaan menivät, vaan mistä tämä elokuva kertoo.”

Olennaista on usko siihen, että mikä koskettaa itseä, koskettaa muitakin, Härö sanoo. Pitää uskaltaa käyttää omaa herkkyyttä.

”Jo nuorena leffafriikkinä elokuva-arkistossa Kurosawaa tai Bergmania katsoessani tajusin, etten ole ainoa, jota tämä koskettaa.”

Oivalluksesta syntyi oma ohjenuora: se mikä liikuttaa, viihdyttää ja naurattaa itseä, koskettaa muitakin.

Härö uskoo, että pieni voi olla suurta. ”Itselle rakkaat leffat ovat näennäisesti pieniä, mutta sisäisesti suuria. Niissä ei ole suuria eleitä eikä paljon henkilöitä.”

Lue koko juttu maaliskuun Kantrista, joka ilmestyy 11.3.

Lue lisää