Kantri

Ujona saa pysyä, jos siltä tuntuu

Seurasin Ylen Itse asiassa kuultuna -ohjelmaa, jossa haastateltiin pitkän linjan kansanedustajaa ja ministeriä Seppo Kääriäistä.

Iisalmen maalaiskunnassa vuonna 1948 syntynyt Kääriäinen lähti nuorukaisena opiskelemaan valtio-oppia Helsinkiin. Hän asui Minna Canthin kadulla ja kulki yliopistolle ja takaisin tavallisesti kävellen.

Jos Kääriäisen oli käytettävä raitiovaunua, hän ei koskaan painanut pysähdysnappia itsensä takia. Hän jäi kyydistä silloin, kun joku toinenkin jäi – Minna Canthin kadun pysäkillä tai vasta myöhemmin.

Kääriäinen menetteli näin, koska hän on ujo. Ujot eivät halua, että heihin kiinnitetään huomiota. Yleensä he myös pyrkivät toimimaan niin, etteivät tuottaisi vaivaa muille.

Kun ihmiset julkisuudessa kertovat ujoudestaan, kyseessä on monesti selviytymistarina, jossa arkuus vähitellen selätetään. Kääriäinen on toista maata. Hän on todennut: ”Kun poliitikon ura loppuu, on mukava palata siihen alkuperäiseen ujouteen.”

Sähäkkyyttä ja sanavalmiutta korostavana aikana tällaiset lausumat ovat arvokkaita. On hienoa, kun julkisuuden henkilöstä syntynyt mielikuva avartuu: pitkä ja menestyksekäs ura lepääkin ujouden vankalla perustalla.

Siinä missä ennen puhuttiin ujoista ja hiljaisista, puhutaan nykyään yleensä introverteistä. Introvertillä kuvataan tarkkailijaluonnetta, joka viihtyy omissa oloissaan ja miettii asioita paljon itsekseen.

Kääriäisen avauksen jälkeen tuntuu kuitenkin tarpeelliselta puhua ujoista ujoina. Pahimmillaan moderni termi voi aiheuttaa lisää ongelmia: introvertissä ehkä nähdään vielä jotain hohdokasta, mutta ujo on vain ujo, vähän säälittävä.

”Ujo” on pieni adjektiivi, joka muovaa suuresti elämää. Luultavasti jokainen ujo on joskus kokenut, että hänen luonteenpiirrettään kohdellaan vikana tai jopa sairautena. Jos yhteisö vieroksuu ujoa, vaikutukset ulottuvat myös lähipiiriin, sillä perhe ja ystävät joutuvat seuraamaan ujon syrjintää vailla keinoa estää sitä.

Koulumaailmaan ja työelämään on luotu puitteet, jotka suosivat ulospäin suuntautuneita eli ekstroverttejä. Aiemmin oli toisin. Opetus painottui luentoihin, ei ryhmäkeskusteluihin. Työpaikalla oli oma huone tai muu selkeä tila, jossa sai työskennellä rauhassa.

Nyt monesta koulusta on hävitetty luokkatilat ja pulpetit, jotka ennen antoivat ujoille turvallisen ympäristön ja mahdollisuuden syventyä oppimaan. Työpaikoilla avokonttorit ja tiimityö ovat vaikeuttaneet monen ujon elämää – ja myös muiden, joiden keskittymistä häly häiritsee ja jotka tekisivät parasta tulosta omaehtoisesti.

Ujot ymmärtävät, että ihminen on sosiaalinen laji eli tietty määrä vuorovaikutusta on välttämätöntä. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö yhteiskunnassa tulisi pyrkiä ihmisluonteiden tasa-arvoon. Siinä missä palvellaan ekstroverttejä, voitaisiin palvella myös ujoja.

Kouluissa ja työpaikoilla tulisi taata mahdollisuus valita sopiva tapa olla, oppia ja tehdä työtä. Kaikki voisivat kokeilla erilaisia tapoja, mutta kun kävisi ilmi, ketkä uurastavat mieluiten itsenäisesti, heille se sallittaisiin. Muuten jäämme paljosta paitsi.

Vuorovaikutus ei ole aina tarpeen. Huomattavia keksintöjä, tutkimuksia ja taideteoksia voidaan tehdä ryhmissä, mutta usein niitä tehdään yksin.

Kun viittaamme Einsteiniin, viittaamme tiettyyn henkilöön, emme hänen tiimiinsä. Kun luemme Anna Kareninaa, luemme yksilön, emme työryhmän, kirjoittamaa romaania. Kun kuuntelemme Finlandiaa, kuuntelemme Sibeliusta, emme Sibeliusta ja kumppaneita.

Einstein, Tolstoi ja Sibelius eivät ehkä olleet ujoja, mutta jos he olisivat eläneet yhteiskunnassa, jossa ideariihiä arvostetaan enemmän kuin asioiden pohtimista omassa rauhassa, he tuskin olisivat saaneet aikaan sitä mitä saivat.

Ujous saattaa olla taakka, jos se estää ihmistä ilmaisemasta itseään. Usein ujo ahdistuu kuitenkin siksi, että muut pitävät ominaisuutta eitoivottuna.

Jos ujo on hiljaa, hän yleensä miettii tai etsii sanoja. Eteenpäin ei päästä pakottamalla hänet puhumaan, vaan odottamalla. Jos se ei auta, voidaan pohtia, millä tavoin hän pystyisi ilmaisemaan itseään: kirjoittamalla, soittamalla, näyttelemällä? Monet näyttelijät kertovat olevansa ujoja, mutta kun he esittävät jotakuta toista, rooli peittää ujouden.

Rooli ei auta vain näyttelijöitä. On tavallista, että ihminen ei työssään ole yhtä ujo kuin sisimmässään. Kun esikoisromaanini seitsemän vuotta sitten ilmestyi, pelkäsin, joutuisinko joskus haastatteluun. Sittemmin olen joutunut, enimmillään kaksikymmentä kertaa viikossa. Olen alkanut mieltää haastattelut osaksi ammattia, sillä työasioistahan kirjailija puhuu, kun puhuu kirjoittamisesta ja kirjojensa teemoista.

Onnekas ”sattuma” on, että pidän samoja teemoja tärkeinä myös töiden ulkopuolella. Se motivoi.

Ujoilla on ammatin lisäksi muitakin suojakuoria. Eri tilanteissa voi verhoutua vaikkapa isän tai äidin, asiakkaan, potilaan tai avuliaan vastaantulijan rooliin. Ei muukalaisten kanssa tarvitse ”tulla ulos kuorestaan”.

Sukujuhlissa, puhujanpöntössä ja suorassa lähetyksessä voi esiintyä kuoren suojassa ja ajatella kuten Kääriäinen: kun tämä on ohi, saan taas palata ujouteen.

Kirjoittaja on Hämeenkyrössä asuva kirjailija ja luontokartoittaja.

Lue lisää

Valkeaa unelmaa – vai pahinta painajaista?

Saamelaistaiteilijalle kalastaminen on yhteyden ylläpitämistä juuriin – "ylläpidän sitä mitä minä olen"

Eihän tässä ole järkeä: Millä tuulivoimalat maksetaan, jos sähkönhinta on jopa negatiivinen silloin kun tuulee?

Tove Janssonin neitsyet vetävät Teuvalle