Kantri

Aika on loppunut, sanoo rakastettu runoilija Eeva Heilala

"Olihan sitä ennenkin paljon työtä, vielä aikaa vievää ja raskastakin", runoilija pohtii. Silti oli aikaa tavata ja kohdata.
Kai Tirkkonen
Runoilija puutarhassaan. Keväästä syksyyn Eeva Heilala viettää paljon aikaa puuhastellen rakkaassa puutarhassaan.

Runoilija Eeva Heilala, 86, kirjoittaa yhä runoja. Sinisiä ruutuvihkoja löytyy niin työpöydältä kuin tyynyn alta.

Runoteoksia hän silti ei enää lupaa, vaikka sanottavaa olisi: "Kun vielä saisi aikaiseksi kirjoittaa siitä, miten elämä täällä maaseudulla on muuttunut. Siitä olisi melkein pakko kirjoittaa: Miten ihmiset ovat menneet niin kauas toisistaan, etääntyneet. Talot ovat yhtä lähellä tai kaukana kuin ennenkin, mutta ihmiset eivät kohtaa", Heilala murehtii.

"Sanotaan, että ei ole aikaa käydä kylässä, tavata naapureita. Olihan sitä ennenkin paljon työtä, vielä aikaa vievää ja raskastakin, mutta isäntä saattoi silti poiketa naapurissa ihan noin vain, tai emäntä tuli pitkänkin matkan takaa tuomaan rotinarinkilää."

"Nykyisin ei kukaan tule noin vain ilman asiaa. Vaikka kaikki on kehittynyt, aika on loppunut."

Runoilijan tavoittaa tähän aikaan vuodesta parhaiten puutarhastaan, sillä kun kevät saa, alkavat kädet kutista pihatöihin.

"Keväästä syksyyn hän viipyy pihalla ja kasvimaalla usein iltamyöhäiseen", kertoo äitinsä luona vieraileva tytär Elisa Heilala.

Tämä juttu on tehty äidin ja tyttären puutarhassa käymien keskustelujen pohjalta.

"Siellä on aina jotakin tekemistä, rikkaruohojen kitkemistä ja uusien penkkien rakentamista, kasvihuoneessa narujen laittoa ja tomaattien varkaiden nyppimistä, milloin mitäkin. Aina jotakin hyödyllistä, ja onhan se mukavaa kun näkee kättensä jäljen", runoilija toteaa.

Eeva asuu edelleen samalla maatilalla Siikajoella, mihin hän 21-vuotiaana juuri avioituneena muutti. Mies, lähes kymmenen vuotta häntä iäkkäämpi Veikko nukkui pois viime elokuussa 94-vuotiaana.

Tottuminen puolison poismenoon ei ole ollut helppoa. "Olimme niin pitkään yhdessä ja Veikko, vaikka ei puhelias ollutkaan ja paljon menossakin toimittajantyönsä takia, oli kotona vahvasti läsnä, näkyvä ja hyvällä tavalla hallitsevakin, täytti talon."

"Suuri aukko jäi, ja talo tuntuu tyhjältä eri toten, kun ihmisiä ei juuri nyt näe koronan takia muutenkaan missään. Kyllä tämä henkisesti aika raskasta on ollut, mutta tällaistahan elämä on.”

Helsingissä asuvat tyttäret Elisa, Riikka ja Katariina Heilala ovat vuoroin äitinsä seurana, ja etätyömahdollisuuden ansiosta ovat voineet kuluneen vuoden aikana viipyä pitempiäkin aikoja lapsuudenkodissaan. Kerran viikossa käy myös kotiapu paikalla tarkastamassa, että kaikki on kunnossa.

Parasta seuraa on Eevan mielestä kuitenkin Kassu, nuorimmalta tyttäreltä taloon tullut venäjänsininen kissa. "Sen piti tulla vai käymään, mutta tännehän sen jäi asumaan, ei suostunut tytön mukaan enää kaupunkiin lähtemään. Kassu on ihana ja viisas, vaativakin välillä, mutta ehdottomasti paras ystävä."

"Kassu nukkuu yöt vieressä ja me levähdetään päivälläkin yhdessä. Välillä siitä on kyllä seuraa vähän liiankin kanssa, kun ei saa käsityötäkään tehdä rauhassa. Kassu tulee viereen istumaan ja haluaa syliin, ja jos en päästä, hyppää olkapäälle ja vaatii huomiota."

"Ai puhunko Kassulle? Totta kai puhun, koko ajan. Olen aivan varma, että se ymmärtää puhettani. Näkeehän sen käytöksestä. Eläimet ovat viisaita.”

Seuraa saisi kyllä Eevan mielestä olla enemmänkin. Korona-aika on hiljentänyt muutenkin hiljaista elämää, kun sekä viikoittainen käsityöpiiri läheisellä Tuomiojan kylällä että kerran kuukaudessa Ruukin keskustan pääkirjastossa kokoontunut kirjallisuuspiiri ovat pitäneet taukoa.

Onneksi ovat käsityöt ja lukeminen. Viime vuosina rakkaat kangaspuut ja niissä erityisesti räsymattojen kutominen ovat vaihtuneet helpompiin ja keveämpiin kirjontatöihin: värikkäitä kukka- ja eläinaiheisia ristipistotyynyjä syntyy kamarin puusängyn reunalla istuen.

"Aina ohi kulkiessani unohdun siihen hetkeksi senhetkisen työn ääreen, tytöt niitä minulle lähettävät."

"Eivät ne minun värini välttämättä aina ihan annetun mallin mukaan mene, mutta saahan niitä jokainen sommitella mielialansa ja makunsa mukaan, kunhan näyttää tekijän silmiin hyvältä. Kummasti tuntuvat menevän tytöille kaupaksi kaikki tekemäni työt, vaikka niissä olisi virheitäkin."

Lukeminen on ollut rakas harrastus jo lapsesta saakka. Lempikirjallisuutta ovat historialliset romaanit ja elämäkerrat, mieluista lukemista löytyy myös nykyromaaneista.

"Kirjallisuus ja tietysti oma kirjoittaminen ovat eittämättä niitä asioita, jotka ovat minua elämässä kannatelleet ja antaneet voimaa hankalinakin aikoina."

Mutta takaisin puutarhaan. Vanha maalaistalon pihapiiri oli 1960- ja 1970-luvuilla vielä avara, vain marjapensaat ja mummon omenapuu sekä muutama juhannusruusu koristivat kesäisin isoa pihamaata. Kasvimaalta saatiin ruokapöytään tarpeellista lisää.

Vuosikymmenien aikana piha ympäristöineen on kasvanut Eevan hoidossa reheväksi puutarhaksi. "Joidenkin mielestä kasveja on jo aivan liikaa, mutta kun ne ovat tänne asettuneet, niin saavat olla", Eeva toteaa.

"Minusta piha saa olla mieluummin runsas, en tykkää liian tasaisista ja parturoiduista pihoista. Pihan pitää olla maisemaansa sopiva, tekijänsä oloinen ja näköinen."

Suurin intohimo Eevan pihanhoidossa ovat kuitenkin kivet – siitä kertovat lukuisat kivien ympärille rakennetut istutukset. "Minä rakastan kiviä ja kivikokoelmia. Pieniä, isoja, kaikenkokoisia ja -muotoisia kiviä. Parasta on se, kuinka niitä voi järjestellä erilaisiin ryhmiin, koota muotoihin ja tehdä kauniita asetelmia."

"Kynnöspellolle kivet eivät sovi, mutta sieltä ne voi tuoda muualle. Olen joskus tuonut niitä tänne pihaan kauempaakin, kantanut taskuissa pienempiä, tuottanut autossa isompia. Minulle kivet ovat hiljaisia puhujia.”

Suo ja ennen kaikkea metsä ovat olleet aina Eevalle tärkeitä, eikä niiden merkitys ole yhtään vähentynyt, vaikka niissä kulkeminen on iän myötä täytynyt jättää. "Metsä on ihmiselle elintärkeä, aivan korvaamaton. Siellä ajatus kulkee ja mieli rauhoittuu. Turvallinen, vihreä syli."

Eevan salaiset hillapaikat, jonne hän aiemmin katosi tuntikausiksi, jäävät salaisiksi ikuisiksi ajoiksi. Nyt Eeva poimii marjat omasta pihasta.

Eeva on asunut maalla samassa kylässä koko ikänsä eikä ole omien sanojensa mukaan haikaillut muualle. Runoissakin maaseutu on ollut mukana koko ajan, on häntä kutsuttu maaseudun ääneksikin.

"Ei kait ihmistä voi irrottaa taustastaan, olen kirjoittanut siitä, mitä täällä olen nähnyt, miten elämä täällä on mennyt ja muuttunut, mutta kyllä siitäkin, mistä olen haaveillut.”

"En minä nuorena ajatellut, että minusta tulee runoilija. Koulutyttönä ajattelin, että haluan näyttelijäksi. Silloinen opettajani kuitenkin tyrmäsi haaveeni sanomalla, että ei minusta ole teatteriin, kun en ole musikaalinen, en osaa laulaa, näyttelijällä pitää olla nuottikorva."

"Hän kuitenkin laittoi minut lausumaan runoja, aina kun oli joku tilaisuus, sanoi että 'Eeva lausuu, kun se osaa ja sillä on hyvä ääni'. Sillä lailla tutustuin runoihin, ja aloin niitä ihan nuorena itsekin kirjoittamaan. En minä niitä heti julkaissut, johonkin kilpailuun vain osallistuin."

"Kiinnostus kirjoihin ja kirjallisuuteen heräsi jo kotona. Isä oli todella kova lukemaan. Kaunein muistokin isästä on, kun hän istuu pirtin tummanpunaisen pöydän ääressä edessään kaunokirjallisuutta ja raamattu."

Eevan ensimmäinen runokirja ilmestyi vasta 1976, kun hän oli 42-vuotias. Maatalon emännän ja neljän lapsen äidin elämä oli kiireistä, runoja kirjoitettiin illalla navettatöiden jälkeen, ja oma karu arki kuului myös kirjan runoissa.

Esikoisteos sai Eevan mielestä "ihmeellisen suosion, kun ajattelee, että runot kertoivat ihan arkisista asioista, tavallisista ihmisistä, luonnosta."

Hyvä on maa -teosta myytiin runokirjaksi paljon ja se sai myös huomionosoituksia. Sitä seurasi lukuisia muita niin arvostelijoiden kuin lukijoiden kiittämiä runokirjoja ja -kokoelmia. Viimeisin runokokoelma Elämän värit maailma on vuodelta 2016.

"Runoja ei voi pakottaa. Niissä pitää olla sanoma ja se pitää pystyä kertomaan tuoreella tavalla. Ei voi vain päättää, että alkaa kirjoittaa runoja", Heilala sanoo.

"Aivan kuin olisi joku valuvika: kun joku ajatus tulee, se pitää kirjoittaa ylös, vaikka olisi muutakin tekemistä. Olen aina katsellut maailmaa runokuvina – pidän siitä ilmaisusta – jonkun hyvinkin arkisen asian näkee runokuvana, eri tavalla. Kirjoitan sen muistiin, ja sen ympärille runo syntyy jos on syntyäkseen. Kyllä näitä runokuvia syntyy edelleen, koko ajan – välillä jaksan kirjoittaa ne muistiin, aina en enää nykyään."

Lue lisää

Japaniin pääsee Suomessakin: Pukkilasta löytyy majatalo, jossa tunnelma on kuin nousevan auringon maassa

Yö kelluvassa iglussa on häkellyttävä elämys: "Moni asiakas nukkuu niin hyvin, että myöhästyy aamiaiselta"

Luontoa rakastava taiteilija eli lapsuutensa hirven kanssa - Nyt hän maalaa peltosavella ja kasvattaa eksoottisia kasveja

Vietä yö kaltereiden takana: "Moni vieras haluaa ehdottomasti putkaan"