Kantri

Elämä ahtaissa kaupunkineliöissä pakotti runoilijan kirjoittamaan: "Välillä tuntuu, että pää räjähtää"

Anja Erämaja on valokuvataiteen maisteri, josta tuli runoilija vähän vahingossa bändihommien kautta.
Sanne Katainen
”Löydän itsestäni usein viiston tai vinkkelin katseen. Huumori on silti lukijan tai kuulijan silmissä tai korvissa. En ota siihen kantaa, kirjoitan miten kirjoitan”, runoilija Anja Erämaja toteaa.

Voi olla, että joku on pitänyt Anja Erämajaa hänen tähän­astisen tuotantonsa perusteella urbaanina runoilijana, mutta runouden juuret vievät kotitilan pelloille.

Erämajan kotitilalla Turun sisäsaaristossa kasvoi perunaa, avomaan kurkkua ja hernettä. ”Siellä perunamaalla ja hernemaalla ilokseni väsäsin laulujen sanoja Kauko Röyhkän hengessä”, Erämaja kertoo teini-iän harrastuksistaan.

Runoilijaksi hän ei nuorena silti olisi kuvitellut ryhtyvänsä. ”Olen mieltänyt itseni enemmän kuvantekijäksi, sanoissa on niin paljon vastusta.”

Niinpä Erämaja lähti Helsinkiin Taideteolliseen korkeakouluun opiskelemaan valokuvataidetta ja harrasti siinä sivussa laulajana bändihommia. Biiseihin tarvittiin sanoituksia ja Erämaja alkoi tehdä niitä itse.

”Sanoitukset ovat usein muotoon sidottuja. Yhtä sanaa voi joutua miettimään tuntitolkulla”, Erämaja kertoo.

Se turhautti. Niinpä hän alkoi irrotella ja kokeilla tajunnanvirtaa. ”Innostus alkoi kasaantua ja tekstiä syntyä.”

Siitä se sitten lähti. Esikoisrunoteos Laulajan paperit ilmestyi vuonna 2005 ja sai loistavan vastaanoton, Runeberg-palkintoehdokkuuden ja Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkintoehdokkuuden.

Voisi kuvitella, että runoilija ammentaisi lapsuutensa saaristolaismaisemista. ”Lapsuusmaisemista huolimatta en löydä itsessäni luontolyyrikkoa. Päinvastoin”, Erämaja toteaa.

”Tuntui, että vasta elämä ahtaissa kaupunkineliöissä sysäsi sanoittamaan asioita. Se lisäsi sisäisen puheen määrää, melkein pakotti kirjoittamaan. Välillä tuntuu, että pää räjähtää, vaikka kai se tunne voi tulla maallakin”, runoilija naurahtaa.

Toinen runokokoelma, Kuuluuko tämä teille, kertoo kerrostaloelämästä. ”Siellä niitä ihmisten sisäisiä puheita sinkoilee.”

Elokuussa ilmestyvän runokokoelman miljöö selviää jo teoksen nimestä: Olen nyt täällä metsässä. "Metsässä ei ole mielipiteitä, siksi siellä on hyvä olla”, runoilija pohtii.

Nytkään ei Erämajan mielestä ole luvassa luontolyriikkaa, vaan se on jotain muuta. ”Ihminen vie sinne metsään sen oman sisäisen maailmansa.”

Visualistille tekstin muodollakin on merkitystä. ”Teksti voi liikkua musiikin ja kuvan suuntaan.”

Erämajan edellinen teos Imuri oli proosaa. ”Nyt oli tarve kirjoittaa jotain lyhyttä, jotta paperissa olisi paljon valkoista, valoa, ilmaa ja tilaa. Se lähti kaksirivisistä havainnoista. Sitten taas ryöpsähti.”

Erämajaa kiehtoo puheen rytmi ja ääni, niitä hän tavoittelee kirjoittaessaankin. ”Pyrin siihen, että teksti vuoroin kiteyttää ja virtaa.”

Mutta miksi runoilija runoilee? ”Ehkä ajava ­voima on yritys saada sumeita tunteita puettua ­sanoiksi. Tunteen ilmaisu vaatii välillä pituutta, rytmiä, ääntä, pelkkä ajatus ei riitä.”

Toki runoilija haluaa myös tavoittaa kuulijansa. ”Pohjimmiltaan ne ovat yrityksiä ojentaa kättä, kohdata.”

”Runous on moniäänistä, ei välttämättä vaikeasti ymmärrettävää henkäilyä ja hönkäilyä tai sitä riimittelyä. Ajattelen, että runo on ydinmuoto, joka voi liikkua moneen suuntaan: draamaa, monologia tai proosaa kohti, standupiakin.”

Omien lastensa lapsuudessa Erämaja on kirjoittanut kaksi lastenkirjaa ja aikoo taas seuraavaksi iloitella lastenkirjojen parissa.

”Ei aikuisille kirjoittamisen tarvitse olla synkistelyä. Mutta varsinkin lasten kanssa riemuitaan, se on sellaista kielellä leikkimistä.”

Lapsuuden perunapelloille ei ole paluuta, kotitila on nyt tyhjillään. ”En tiedä vielä sen kohtalosta.”

”Aikoinaan tien varressa luki: Maaseutua ei voi tuoda, mutta mä olen yrittänyt”, Erämaja hymyilee.

Hän on vuosia vaalinut reilun aarin viljelypalstaa Helsingissä, missä perunamaata on muutama neliö. Se huvittaa runoilijaa, jonka lapsuusmaisemissa Rymättylän ja Merimaskun seuduilla perunamaita oli laajat peltoaukeat. Pieni perunamaa on silti tärkeä.

”Kyllä se kotiseutu merkitsee todella paljon. Se on vahva tunneasia, luissa ja ytimissä, veressä”, Erämaja sanoo.

Ja jos minä johonkin uskon niin mustikkaan, jos minä jossain olen vilpitön

niin mustikkametsässä, jos minulta sielu löytyy, se on sininen ja pyöreä.

Anja Erämaja: Olen nyt täällä metsässä. WSOY. Ilmestyy 20.8.

Lue lisää

Risto Rasa nousi lukijoiden suosikiksi pelkistetyllä luontolyriikallaan – 1970-luvulla runoilijaa moitittiin poliittisen sanoman puutteesta

Yle: Runoilija Ilpo Tiihonen on kuollut

Video: "Eniten kaipaan yleisöstä tulevaa energiaa ja lauantai-iltojen väreilyä" – Kyösti Mäkimattila on ollut keikaton, mutta ei toimeton, vaan tehnyt korona-aikana runokirjan, kolme albumia, sata laulutekstiä ja perustanut radiokanavan

Oi ihanat tirisevät nakit! Runon ja suven päivää juhlistetaan kokoelmalla makkararunoja