Kantri

Maalaistorppa irtosi Kiikalasta samaan hintaan kuin pääkaupunkiseudulta olisi löytynyt tuulikaappi, pariskunta kuvailee: ”Tämmöisellä elämänmeiningillä me saatais kaupungista häätö"

Maalle muuttaneet Mikko Kivelä ja Tiina Aalto toteuttavat unelmaansa. He ihmettelevät, miksei vain tunnin matkan päässä Helsingistä oleva kunta ole markkinoinut itseään paremmin.
Sanne Katainen
Mikko Kivelä ja Tiina Aalto muuttivat Kiikalaan ilman minkäänlaista maalaistaustaa. ”Mun toinen isoäiti oli köyhä pienviljelijä. En voi sanoa, että olisin sieltä imenyt mitään”, Tiina miettii.

Kuistilla rehottavat bonsai-chilit, ja vastaan astelee iso kissa. ”Palvi Kinkku Kivelä”, esittelee sen emäntä, Tiina Aalto.

Eteisessä – vai olisiko tämä olohuone, kun täällä on myös telkkari ja takka – makoilee kullanvaalea koira Jokke, naapurista perheeseen kotiutunut spanieli. Toinen kissa, Sylvi, on omilla teillään.

Keittiön puolella touhuaa talon isäntä Mikko Kivelä, entiseltä ammatiltaan kokki, nykyisin sijaisvanhempi ja metsuriopiskelija.

Tiina ja Mikko tapasivat kaksitoista vuotta sitten, rakastuivat ja kahden kuukauden päästä olivat naimisissa. Kummallakin oli halu asua maalla, joten kun Tiina kävi tuolloin töissä Helsingissä ja Mikko Salossa, niin paikkaa etsittiin siltä väliltä ja päädyttiin Salon Kiikalaan.

Vanha torppa parin kilometrin päässä Kiikalan kirkolta oli ollut pitkään tyhjillään. Tiina ja Mikko pitivät sitä ensin kesäasuntona, mutta päättivät sitten rakentaa sinne pysyvän kodin.

”Se oli sellainen perse edellä puuhun -projekti. Jätimme vanhan tuvan, koska sellaista fiilistä on vaikea saada uuteen, mutta siinä oli haasteensa”, Tiina huokaa.

Vanhasta muistuttaa tummunut hirsiseinä keittiössä, missä vanhan tuvan ikkunoiden kohdalla on oviaukot. Värejä on käytetty reippaasti niin tapeteissa kuin maaleissa ja vesikiertoinen takka on kaakeloitu sateenkaaren värein koreaksi.

Takan kaakeloinnissa parisuhde oli koetuksella. ”Mä tein pohjat ja vaimo ryhtyi tekemään mosaiikkia eri paksuisista kaakelinpaloista. Mun ei tarttenut kuin saumata se!” Mikon äänensävystä kuulee, että homma ei hoitunut ihan hetkessä. ”Siihen meni pari, kolme saumauslastaakin. Ja ainakin viikko aikaa.”

Mutta takasta tuli hieno.

Mikon ja Tiinan lisäksi talossa asuu Tiinan siskonpoika Kevin, 17. Tiinan kaksi poikaa ovat jo aikuisia eivätkä he koskaan edes muuttaneet Kiikalaan, mutta toisen pojan tyttäret Ilona, 3, ja Unna, 2, vierailevat mummulassa ahkerasti.

”Ollakseni rehellinen, tää on Kiikalan suurin yksiö. Meillä on yks makkari ja siskon pojalla kompuuki yläkerrassa, eikä siinäkään ole ovea. Vanha tupa sanelee niin paljon. Mutta tää on tehty täysin itselle.”

Saniteettitilana on kompostoiva ja erotteleva vessajärjestelmä, joka ei käytä vettä lainkaan. Mikko käyttää yksinomaan ulkohuussia. Pihalla on saunarakennus ja sen eteen on kaivettu pieni lampi.

Saunaa lämmitetään joka päivä ja pulahdetaan lammessa kesät, talvet. ”Rupee ahdistaan, jos tulee päivä väliin, ettei pääse saunaan”, pariskunta vakuuttaa.

Itsepetoksista pahin on asua jossain Salon kokoisessa kirkonkylässä. Se ei ole maaseutua eikä se ole kaupunki, Tiina heittää puoliksi leikillään.

”Jos täytyy asua kaupungissa, niin mieluummin Helsingissä. Mutta tällä hinnalla me ois saatu joku leppävaaralainen tuulikaappi. Heti kun menet Uudenmaan puolelle, niin hinnat muuttuvat.”

Mikko nauttii pihahommista. ”En pystyisi kuvittelemaan elämää, etten saisi tonkia kasvimaalla. On pöyristyttävä ajatus, että mun pitäisi maksaa siitä, että menen hikiselle punttisalille tekemään suoritteita. Kavereillekin olen sanonut, että täältä löytyy kirvestä, moottorisahaa ja lapiota, saa tulla ilmaiseksi käyttämään. Ketään ei ole ilmaantunut.”

Maaseudun rauha viehättää kumpaakin. Tiina käy töissä Turussa Taito Varsinais-Suomen toiminnanjohtajana ja nauttii työn vastapainona kodin hiljaisuudesta ja omasta rauhasta.

”Tämmöisellä elämänmeiningillä me saatais kaupungista häätö. Tonttia on 8 000 neliötä ja täynnä romua ja rompetta. On tilaa temmeltää ja pitää vaikka bileitä.”

Kiikala on yksi Saloon yhdistyneistä pienistä kunnista, joka kärsii muuttotappiosta. Tiinan mielestä kaupunki on hoitanut huonosti alueen markkinoinnin, sillä Kiikalasta on vain reilu tunnin matka Helsinkiin. Luulisi, että ainakin kesäasukkaiksi olisi tulijoita.

Naapureiden kanssa perhe ei ole kovin paljon tekemisissä. Muualta tulleita pidetään ikuisesti muualta tulleina, mutta se ei haittaa. ”Ja kylällä helposti tiedetään sun asiat paremmin kuin sä itte. Mutta ei se häiritse, kun itte tietää, mitä polkua on tallannut”, Mikko tuumii.

Lähinaapureista on tosin tullut kuin mummo ja pappa Kevinille, missä tämä parhaillaankin on yhtä autoa ropaamassa.

”Ja kun tää oli meillä ekaa talvea mökkinä, niin ihmeteltiin, että piha oli aurattu. Naapurin isäntä oli käynyt auraamassa, mitä hittoa! Kyllä tuntui hyvältä”, Mikko kiittää vieläkin.

Kummallakaan pariskunnasta ei ole minkäänlaisia maalaisjuuria. Tiina on kotoisin Raumalta ja Mikko Salosta.

Ylioppilaana Tiina ajautui toimittajaksi, kun vain käveli toimitukseen sisälle ja kysyi töitä. Myöhemmin Salon Seudun Sanomissa työskennellessään hän väsyi siihen, että joka päivä arvottiin, mihin piti lähteä keikalle.

”Mee tekemään juttu syysviljoista. Mistä ihmeen syysviljoista? Se oli aika kuluttavaa. Et tiedä mistään mitään, mutta kaikesta vähän, ja teet juttuja perseestä perämoottoriin. Päätin erikoistua johonkin.”

Kolmikymppisenä Tiina erosi ensimmäisestä aviomiehestään ja lähti opiskelemaan tekstiilialaa artesaaniksi. ”Kävi heti selväksi, ettei mun pinna riitä käsityöyrittäjäksi. Mutta toimittajaksi, joka ymmärtää käsityöalaa, olin ihan hyvä.” Tiina pääsi töihin Taito-lehteen.

Nykyinen ammatti näkyy Kiikalan kodissa. On katossa lentävä jättienkeli patahanskat käsissä, punaisin pampuloin koristeltu himmeli, värikkäitä raanuja ja ryijyjä, ITE-taidetta.

Mikko opiskeli aikoinaan kokiksi ja piti Salossa kesäravintolaa, kun Tiina tuli tekemään sieltä juttua. Siitä alkoi yhteinen taival. Kokin hommat Mikko joutui jättämään selkävaivojen vuoksi, ja kun pariskunta muutti Kiikalaan, Mikko jäi rakentamaan.

”Kun saatiin torppa valmiiksi, Kevin tuli tähän 10-vuotiaana ja jäin sijaisvanhemmaksi. Nyt olen ­saanut bonuksena vielä kaksi ihanaa lastenlasta”, Mikko hymyilee.

Varsinkin kesäaikaan torpalla vilisee vieraita, sillä ovet ovat ystäville ja sisarusten perheille aina avoinna. Koti saa olla siinä kunnossa kuin on – vieraita varten ei siivota. Mutta ruokaa toki laitetaan.

”Mikko kohkaa kauheesti sen ruuan kanssa”, Tiina hymyilee.

”Niin, sä sanot, että ei niille tartte mitään laittaa”, Mikko tietää.

”Mutta Mikko haluaa”, Tiina täydentää. Johon Mikko: ”Jos mentäis sun linjoilla, niin oisko jääkaapissakaan mitään. Ei varmaan olis.”

Pariskunnan sanailussa kuuluu hellyys ja toisen erilaisuuden tunnustaminen. Siinä missä Tiina on ”maalaisranskalainen luonne, joka tekee isoja asioita”, Mikko on tarkka toimen mies.

”Mutta me ollaan molemmat härkiä, ei riidellä, mutta kumpaakaan ei tarvitse neuvoa ja kumpikin tasan tarkkaan tietää, miten asiat täytyy tehdä”, Mikko virnistää.

Keittiö on talossa Mikon valtakuntaa, ja Tiinalla siellä yksi toimipiste, missä hän kuorii sipulit ja valkosipulit. Mutta ei pilko, sillä siinä Tiinan ja Mikon standardit eroavat. Jos Mikko haluaa tasakokoista, sen pitää olla tasakokoista.

Jos Mikko lähettää Tiinan kauppaan ostoslistan kanssa, tulos on jännittävä. ”Tavarasta tulee murto-osa, eivätkä nekään välttämättä täsmää”, Mikko kommentoi.

Silti Tiina sanoo olevansa aika ronkeli ruuan suhteen eikä tykkää eineksistä. ”Mielelläni syön ja arvostelen. Mutta jos kauppalistassa lukee joku ihmejauho, niin eiks se nyt vaan vois olla vehnäjauho”, Tiina nauraa.

Mikko täyttää kohta 50 vuotta. Parhaillaan hän opiskelee metsuriksi.

”Ihmisen tarvitsee liikkua, mutta on järjetöntä juosta tienposkessa vain kuntoillakseen. Jos pystyt yhdistämään työn ja kuntoilun, niin se on hienoa.”

Marras–joulukuussa Mikko raivasi tienposkia ja perkasi taimikoita. ”Sain aikaan sen mitä päivässä piti ja enemmänkin. Nautin siitä suunnattomasti. Vaikka selkä ei kestä etukumarassa pöydän ääressä seisomista, niin raivaussahan kanssa keho työskentelee niin kuin sen kuuluu.”

Mikosta on myös tullut pappa ja Tiinasta mummu Tiinan lapsenlapsille, joita on ihan pian kolme. Tiina oli vähän yli 40, kun ensimmäinen pojantytär syntyi.

”Se oli suuri ilo. Halusin olla mummu. Ja meistä on kolmessa vuodessa tullut vahvasti mummula. Se on tärkeä tehtävä”, Tiina arvottaa. Hän on itse elänyt vähän levottoman lapsuuden ja muuttanut paikasta toiseen, mutta mummula oli ja pysyi. Sen saman hän haluaa tarjota omille lapsenlapsilleen.

”En ole oikein koskaan tiennyt, miksi haluan tulla isona. Mutta nyt olen mummu. Kaveritkin taitaa jo puhua, että mitäs mummulaan kuuluu.”

Tuvan seinustalla odottaa leikkijöitä minikeittiö leluineen. Sen vieressä on pino kaninkarvoja, jotka Mikko-pappa on parkinnut ja jotka ovat Ilonan aarteita. Joulukuusikin seisoo vielä tammikuun loppupuolella tuvassa, ”koska pienet tytöt tykkää”.

Kaikki on nyt hyvin.

”Tykkään tehdä töitä ja tykkään olla mummu. On ihanaa, kun ne on niin totaalisen eri maailmat. Kun pitää unohtaa työasiat, otan likat tähän pörräämään. Ne täyttää tämän tilan eikä siinä pysty muuta kelaamaan. Tässä on hyvä, ei ole tarvetta mennä min­nekään.”

Korjattu kuvatekstin Kiikoinen Kiikalaksi 11.15.

Lue lisää