Koneet & autot

Koneviesti: Kolmipistenostolaite oli ennen turvaohjaamoja monelle traktorille kohtalokas varuste – kuperkeikasta selvisi harva hengissä

Heinäkuun alussa 1969 kaatumisen kestävä turvaohjaamo tai -kehys tuli uusien traktoreiden pakollisiksi varusteiksi. Alkuaikojen turvaohjaamot olivat epämukavia ja meluisia, mutta muutamassa vuodessa niistä kehittyi varsin siedettäviä.
Kimmo Kotta
Valmet oli ennakoinut tulevia määräyksiä ja aloittanut suurempien malliensa varustamisen kiinteillä turvaohjaamoilla jo vuodesta -67 alkaen. Valmetin hytti ja muukin ergonomia oli tuolloin omaa luokkaansa, useimmat kilpailijat pääsivät samalle tasolle vasta vuosia myöhemmin. Ohjaamo oli melko hiljainen ja lämmin, vertaaminen henkilöautoon oli liioiteltua, mutta kuorma-autotasoon päästiin kevyesti. Pienin "isännän työhuoneella" varustettu Valmet 700 oli tuotannossa vuosina 1968–73.

Kuolemaan tai vakavaan vammautumiseen johtaneet traktorionnettomuudet lisääntyivät huolestuttaviin lukemiin 1920-luvulla. Aiempien raskaiden ja hitaiden traktorimallien aikaan traktoreiden kaatumiset olivat harvinaisia, mutta myöhemmin yleistyneet nopeat ja kevyet mallit olivat kiikkerämpiä kaatumaan. Sotien jälkeen traktoreiden määrä kymmenkertaistui, mutta haavereita sattui vähemmän. Kuitenkin traktoreiden nopeudet kasvoivat, jolloin tieltä suistumisista tuli vakavampia seuraamuksia.

Lisäksi traktoreita putoili navetan ylisille johtaneilta ajosilloilta ja suojaamattomat nivelakselit tekivät tuhojaan. Myös kolmipistenostolaitteesta tuli monelle traktorille monelle kohtalokas varuste. Työntövarren korvakkeeseen on helppo kiinnittää hinausvaijeri, ja ylhäällä oleva vetopiste lisäsi takapyörien pitoa. Jos pyörät tarrasivat kunnolla maaperään eikä hinauksen kohde hievahtanut, nousivat traktorin etupyörät. Ellei kuski ennättänyt painaa kytkintä ajoissa, teki traktori kuperkeikan, josta harva selvisi hengissä.

Ruotsissa traktorionnettomuuksien estämiseksi asetettiin uusien traktoreiden turvakehyspakko vuonna 1959. Suomessakin aiheesta puhuttiin, mutta vastaaville määräyksille ei kuitenkaan vielä tuolloin nähty tarvetta. Suomessa oli maatalous vasta hyvää vauhtia koneellistumassa, eikä viljelijöiden tai traktorikauppiaiden kuvioihin sopineet mitkään hintaa nostavat ja käyttömukavuutta alentavat pakolliset varusteet.

1960-luvulle tultaessa lähes kaikki traktoriurakoitsijat sekä monet viljelijät olivat hankkineet traktoreihin sääsuojia. Yleisimpänä olivat kipattavalla pressukuomulla varustetut rättikopit. Lisäksi saatavana oli tuplasti kalliimpia vaneriohjaamoita sekä teräsrakenteisia hyttejä. Yksikään näistä sääsuojista ei kuitenkaan kestänyt traktorin kaatumista, vaan niistä oli onnettomuustilanteissa enemminkin haittaa. Esimerkiksi rättiohjaamoista pääsi ulos vain takakautta.

Turvakehikoita sekä katolla, tuulilasilla, ovilla ja sivuikkunoilla varustettuja turvaohjaamoita oli saatavilla lähes jokaiseen merkkiin 1960-luvun puolivälissä. Kysyntä oli kuitenkin vaisua. Turvakehys maksoi huomattavasti enemmän kuin parhaan sortin teräksinen sääsuoja, eikä kehys suojannut tuulelta ja tuiskulta avotraktoria enempää. Turvakehys oli hyvin harvinainen valinta uuteen traktoriin, ja ne hävisivätkin valikoimista parissa vuodessa. Turvaohjaamo maksoi puolestaan pitkälti yli tuhat markkaa, mikä oli tuohon aikaan merkittävä summa – varsinkin kun suureksi luokitellun 65 hv:n traktorin sai vähän yli 10 000 markalla.

Keskimäärin 30 traktoreiden kaatumisista aiheutunutta vuosittaista kuolemaa vuosina 1960–65 oli kuitenkin lukema, johon valtiovalta halusi vaikuttaa. Ensimmäinen turvakehikoita ja -katoksia koskenut määräys annettiin vuonna 1965, jonka jälkeen turvakehikoiden ja -katoksien piti olla Vakolan testaamia ja hyväksymiä. Uusien traktoreiden turvakehyspakosta annettiin valtioneuvoston päätös kevättalvella 1967, mutta siihen ei juuri reagoitu, koska sen ei uskottu koskevan yksityisiä viljelijöitä. Kun turvaohjaamopakosta näytti tulevan totta, ja kun siihen ei annettu minkäänlaisia viljelijöitä koskevia helpotuksia, nousi asiasta melkoinen äläkkä. Turvakehys tai -ohjaamo nosti traktorin hintaa, hankaloitti työkoneiden hallintaa, vaikeutti huoltotoimia, heikensi näkyvyyttä ja ohjaamot olivat meluisia.

Turvaohjaamomääräykset astuivat voimaan heinäkuun ensimmäisenä päivänä 1969. Pakollisen varusteen tulemiseen oli varauduttu lukuisien ohjaamovalmistajien keskuudessa. Näitä uusien traktoreiden virallisia ohjaamomerkkejä olivat esimerkiksi Junkkari, TurLa, Terä, Klippan, Sekura ja Hara. Ainoat vähänkään paremmat ohjaamot olivat Valmet 700, 900 ja 1100 -malleissa. Myös isoissa Volvoissa (T810 ja T814) käytetyt Harat olivat jokseenkin siedettäviä. Viljelijät olivat ennakoineet ohjaamopakkoa ja tehneet runsaasti traktorikauppoja vuoden 1969 kevättalven aikana, jolloin traktorin sai kopittomana pari tonnia halvemmalla. Traktoreita toki ostettiin myös heinäkuun jälkeenkin, mutta ohjaamolla tai turvakehyksellä varustettuna. Vuonna 1969 ostettiin yli 11 000 traktoria lähinnä alkuvuoden myyntien ansiosta. Vuoden 1969 jälkeen ohjaamopakko ei jatkossa vaikuttanut myyntilukemiin – vuonna 1970 myytiin 10 217 traktoria, ja määrä pysyi samoissa lukemissa seuraavan 15 vuoden ajan.

Katso Koneviestin nettisivuilta kuvat ensimmäisistä turvaohjaamoista ja lue, miten turvaohjaamot muuttuivat 1970-luvulla!

Aiheeseen liittyvät artikkelit

Koneviesti: Volvo Laplander C202 on muuttunut vuosien saatossa puolustusvoimain maastoajoneuvosta jokamiehen harrasteajokiksi – nykyään se sopii jopa nuoren ensiautoksi

Koneviesti: Kuusi kääntöauraa testissä – tarkastelussa työjälki, auran rakenne, kytkeminen traktoriin ja varusteet

Koneviesti: Konehallin saa edelleen rakentaa myös omasta puutavarasta – kannattavuus kannattaa kuitenkin laskea tarkkaan