Kotimaa

"Moni haastateltavani sanoi, ettei ole mistään kotoisin" – juurettomuuden tunne on periytynyt evakkojen lapsilta jopa lapsenlapsille

Karjalaisuuteen liittyy voimakkaita tunteita, ylpeyttä, kaipausta ja irrallisuutta.
Vesa-Matti Väärä
Hellä Neuvonen-Seppäsen mukaan karjalaisten Sopeutumisesta tuli tarina, jota kerrottiin ja jota on tarvetta vieläkin kertoa.

"On hirveän sääli, että sodan jälkeen luovutetusta Karjalasta tulleista monet hylkäsivät yhteiskunnan ja lähiyhteisön painostuksesta oman kulttuurinsa. Ja minkä palveluksen he tekivät näin lapsilleen, joista monet eivät oppineet tätä kulttuuria", sanoo kasvatustieteen maisteri Hellä Neuvonen-Seppänen, evakon lapsi itsekin.

Hän kuitenkin muistuttaa, että evakkoperheet olivat toki hyvin erilaisia. Joissakin perheissä karjalaisuus oli esillä voimakkaana, joissakin se peitettiin täysin niin, että lapset eivät välttämättä edes tienneet vanhempansa tulleen luovutetusta Karjalasta.

Neuvonen-Seppästä itseään surettaa se, ettei hän oppinut karjalan kieltä. Hänen äitinsä äidinkieli oli Salmissa ja Aunuksessa puhuttu karjalan kieli, joka on melko venäläissekoitteinen. Äiti puhui Salmin murteesta.

"Äiti ei puhunut sitä lapsille. Hän puhui sitä vain joskus sukulaisten kanssa. Kieli on ihmiselle kuitenkin tärkeä asia. Monet evakot luopuivat omasta äidinkielestään, koska eivät halunneet erottua naapureistaan".

Neuvonen-Seppäsen sosiaalipsykologian alan väitöskirja Menetetyn Karjalan valot ja varjot: Siirtokarjalaisuus evakon lapsen elämässä ja muistoissa tarkastetaan Itä-Suomen yliopistossa 29. elokuuta.

Aika yleinen käsitys on, että evakot ja heidän jälkeläisensä sopeutuivat hyvin yhteiskuntaan. Sopeutuminen oli Neuvonen-Seppäsen mukaan myös yhteiskunnallinen vaatimus ja toive.

"Minun näkemykseni mukaan kaikkea ei kuitenkaan kerrottu eikä paljastettu. Monta kertaa ikävää ja tuskaa peiteltiin. Lapset kuitenkin huomasivat evakkovanhempien mielialat".

Toisaalta karjalaiset itsekin halusivat näyttää, että he ovat sopeutuneet. Silloin ei Neuvonen-Seppäsen mukaan toisenlaista tarinaa kerrottu ainakaan kodin ulkopuolella.

"Sopeutumisesta tuli tarina, jota kerrottiin ja jota on tarvetta vieläkin kertoa".

Vaikka karjalaisen kulttuurin siirtyminen seuraaville sukupolville onkin Neuvonen-Seppäsen mukaan monesti ollut melko vähäistä, karjalaisuuden tunne on aika voimakkaasti säilynyt evakkojen lapsilla ja jopa lapsenlapsilla.

Karjalaisuuden tunne evakkojen lapsilla näkyy Neuvonen-Seppäsen mukaan paitsi yhteisöllisyyden, ilon ja kulttuurisen rikkauden tunteena myös juurettomuuden, irrallisuuden ja kaipauksen tunteena.

"Moni haastateltavani sanoi, ettei ole mistään kotoisin, että kaipaa jatkuvasti jonnekin, ei välttämättä Karjalaan, ja että käy tai työskentelee paljon ulkomailla eri paikoissa. Eräs haastateltavista sanoi, ettei pysty solmimaan pysyviä ihmissuhteita".

Monien kohdalla tuli Neuvonen-Seppäsen mukaan esille se, että pitäisi olla jossain muualla kuin missä on.

Irrallisuuden ja juurettomuuden tunteet eivät välttämättä pysähtyneet evakkojen lapsiin, jotka alkavat olla jo eläkeiässä. Kuultuaan väitöskirjasta Neuvonen-Seppäseen otti yhteyttä eräs evakon lapsenlapsi, joka sanoi kaipaavansa muualle ja olevansa juureton.

Neuvonen-Seppäsen mukaan evakkojen lapset ovat saattaneet olla salaa ylpeitä karjalaisuudestaan, mutta se on ilmaistu lähinnä vain karjalaisten omassa joukossa.

Vasta väitöskirjaa tehdessään hänellekin selvisi joidenkin pitkäaikaisten tuttujen kohdalla, että nämäkin ovat hänen laillaan evakkojen lapsia.

Evakkojen lasten taustan näkymättömyyttä selittää Neuvonen-Seppäsen mukaan muun muassa huonommuuden tunne, jota monet karjalaiset tunsivat. Toisaalta peiteltiin karjalaisuutta huonon kohtelun takia, mutta toisaalta oltiin ylpeitä karjalaisuudesta.

"Se on jännä ristiriita".

Koko karjalaisuus koettiin Neuvonen-Seppäsen mukaan hieman kielletyksi, ja jollain tasolla tämä siirtyi seuraavalle sukupolvelle. Hän kertoo oman äitinsä antaneen ymmärtää, ettei ole minkään arvoinen.

"Se tunne siirtyi minuun ilman, että minua olisi koskaan kiusattu karjalaisuudesta".

Ylipäänsä perheen tarina on Neuvonen-Seppäsen mukaan voimakas ja tulee väkisinkin osaksi lapsen elämää, vaikka ei olisi kokenut sotaa. Evakkojen lapset elivät kuitenkin siinä sodanjälkeisessä ilmapiirissä, jossa heijastui se, miten evakkous oli vaikuttanut vanhempien elämään.

"Sen lapsi imee, vaikka häntä itseään ei kiusattaisi".

Sodanjälkeiset kokemukset saivat evakkojen lapset tuntemaan empatiaa paitsi omia vanhempiaan myös huono-osaisia kohtaan.

"Monille heistä on tullut kokemusperäisesti halu auttaa, Neuvonen-Seppänen sanoo".

Niinpä evakkojen lapset ohjautuivatkin usein auttamisammatteihin.

Toisaalta kun on olemassa kokemus, että kaiken menettämisestä huolimatta on aloitettu alusta ja pärjätty, evakkojen lasten on ollut helppo muun muassa muuttaa paikkakuntaa ja lähteä ulkomaille ja jättää kaikki.

"Tämä malli on tullut kotoa, Neuvonen-Seppänen sanoo".

Huonommuuden tunne puolestaan nostatti lapsissa yritteliäisyyttä ja näyttämisen halua, ehkä jopa luovuutta.

Lue lisää

Evakkojen sulkeminen suomenruotsalaisilta alueilta on harhakäsitys, joka elää edelleen: "Sodan jälkeen kielikysymyksestä tuli kanava ärtymyksen purkamiselle"

Kotoisin jostakin päin Itä-Suomea

Satakuntalaisen töksäys voi olla välittämistä eikä savolaisen länkytyksestä kannata kauhistua – näin selviydyt heimo-Suomessa

Selviytymisopas heimo-Suomeen