Kotimaa

Suomessa viimeinen rauhanajan teloitus oli vuonna 1825 – itsemurhaa pidettiin syntinä jo 400-luvulla

Pyöveleillä ja papeilla oli teloituksissa vaativa rooli.

Viimeinen rauhanaikana teloitettu nainen oli Gustava Johansdotter, jonka elinpäivät päättyivät Ahvenanmaalla vuonna 1822. Kolme vuotta myöhemmin suonenjokelaisesta Tahvo Putkosesta tuli puolestaan viimeinen Suomessa rauhanaikana teloitettu mies.

Kuolemanrangaistuksella oli vuosisatojen ajan kaksi tarkoitusta. Ensinnäkin kuoleman katsottiin koituvan tekijän ansaitsemaksi rangaistukseksi. Lisäksi kuolemantuomion uskottiin toimivan varoituksena jumalattomille ja pahantapaisille.

Reformaation myötä voimistuva kuninkaanvalta valjasti julkiset teloitukset mahtinsa korostamiseen. Lisäksi tapahtumaan lomittui vahva hengellinen piirre. Se oli Jumalan armosta muistuttava sovitusrituaali.

Papeilla oli teloituksessa tärkeä rooli, sillä he ohjasivat tapahtumaa, jonka tavoitteena oli lepyttää rikoksen vihastuttama Jumala. Pappi myös matkasi tuomitun rinnalla vankilasta aina teloituslavalle asti. Lavalla hän ripitti tuomitun ja antoi katuvalle synninpäästön ennen kuolemaa.

Mikael Agricola kirjoitti 1540-luvulla teloitettaville tarkoitetun kansankielisen rippikaavan "Quinga ne Wscosa Wahuistetan ia Lohutetan iotca Mestatan Leicatan eli hirteten".

Teloituslavalla pappi piti teloitettavalle ja yleisölle kehotussaarnan. Jos tuomittu ei katunut tekoaan, pappi julisti tälle Jumalan tuomion. Katuvalle tuomitulle puolestaan luvattiin iankaikkinen elämä.

Muun muassa kuolemantuomiosta kertoo Gaudeamuksen uutuusteos Suomalaisen kuoleman historia, jonka ovat toimittaneet Ilona Pajari, Jussi Jalonen, Riikka Miettinen ja Kirsi Kanerva.

Suhtautuminen itsemurhaan on kauan ollut ongelmallinen. Jo 400-luvulla itsensä surmaaminen katsottiin Jumalan tahdon vastaiseksi ja synniksi, joka tiesi karua kohtaloa tuonpuoleisessa. Itsemurhan tehneeltä kiellettiin sielunmessut ja kristilliset hautaseremoniat sekä hautapaikka.

Keskiajalla ja uuden ajan alussa kirkko piti itsemurhaa viidennen, tappamisen kieltävän käskyn rikkomisena. Jos ihminen riisti henkensä, hänen katsottiin epäävän Jumalan vallan päättää ihmisen kuolemasta ja hänelle määrätystä osasta maallisen elämän aikana. Itsemurhaa pidettiin huonona kuolemana, ja kansa uskoi vainajan sielun jäävän tällöin levottomaksi ja kummittelemaan.

Itsemurha oli ihmisten mielestä paitsi synti myös vääränlainen, normeja rikkova kuolemantapa. Sekä katolisella että luterilaisella ajalla hyvä kuolema edellytti papin vierailua kuolinvuoteella sekä syntien tunnustusta ja anteeksiantoa.

Mieleltään terveet itsemurhan tehneet vietiin metsään, jossa pyöveli poltti heidän ruumiinsa. Vuoteen 1734 mennessä käytäntöä muutettiin niin, että pyöveli "vain" hautasi itsemurhaajan ruumiin metsään, teloituspaikalle, suohon tai johonkin muuhun syrjäiseen paikkaan.

Sen sijaan sukulaiset saivat haudata "pään-heicoudesta, raiwoudesta, eli muusta sencaldaisesta tuscasta" kärsineet itsemurhan tehneet. Hautaus oli kuitenkin toimitettava hiljaisesti ilman seremonioita tai riisutuin menoin.

Vuoden 1869 kirkkolaki lopetti itsemurhaajan häpeällisen hautauksen eli hautaamisen kirkkomaan ulkopuolelle, ja vihdoin 1910 kirkkolaissa sallittiin kaikkien itsemurhaajien, siis myös vakain tuumin itsemurhan tehneiden, tavanomainen hautaus.

Myös maallinen esivalta oli armoton itsemurhan tehneitä kohtaan. Itsemurha oli rikos, joka merkitsi häpeää sekä itsemurhaajalle että tämän omaisille. Yleisesti otaksuttiin, että itsemurha oli etenkin mieleltään viallisen tai pahan, moraalisesti ja uskonnollisesti epäonnistuneen ihmisen teko. Tämä horjutti tekijän aseman lisäksi suvun mainetta.

Itsemurha oli Suomessa rikos aina vuoteen 1894.

Sekä kuolemantuomion toimeenpanon että itsemurhaajan hautaamisen toimitti erityinen ammattikunta, pyövelit. Tavallinen rahvas kavahti näitä kuoleman ammattilaisia. Erityisesti ihmisiä kammoksutti ajatus, että pyövelit käsittelivät ruumiita, joista saastaisuuden uskottiin tarttuvan. Pyöveleitä pelättiin myös siksi, että näitä viikatemiehiä rekrytoitiin 1600-luvulle asti kuolemantuomiolta armahdetuista rikollisista.

Helppoa pyövelin työ ei ollut suurissa julkisissa teloitusspektaakkeleissa. Kaulan katkaisun jälkeen pyöveli kysyi yleisöltä, oliko toimitus onnistunut. Jos pyövelille oli sattunut esimerkiksi huteja, hän saattoi saada peräänsä kivisateen.

Myös rahvaalla oli oma tehtävänsä teloituspaikalla. Paikalliset talonpojat nimittäin muodostivat teloituslavan ympärille niin kutsutun piikkipihan. Seipäin aseistettujen miesten piti estää paitsi tuomitun karkaaminen myös asiattomien pääsy lavalle. Sinne saattoi pyrkiä ihmisverta himoitsevia sairaita sekä pyövelin suututtamia katsojia.

Aiheeseen liittyvät artikkelit

Aarre: Ylenpalttinen kaskeaminen johti puupulaan ja herätti huolen metsien loppumisesta

Hengähdyspaikka: Onko maailma juurikaan muuttunut orjakaupan ajoista?

Markku Aulangon kellarissa piileskelee suomalaisen sirkuksen historia – 50 vuoden sirkusuraan mahtuu vertahyytävä kohtaaminen tiikerin kanssa