MT Metsä

Vongoiva on kokeneellekin hiihtäjälle haastava kohde – ”Osa vaeltajansieluani jäi Vongoivalle”, kirjoittaa tunturin valloittanut Arto Komulainen

Tarunhohtoinen Vongoiva oli ollut suunnitelmissani jo useana talvena. Tunturin valloitus ei sujunut kommelluksitta.
MAINOS (teksti jatkuu alla)
MAINOS PÄÄTTYY
MAINOS (teksti jatkuu alla)
MAINOS PÄÄTTYY

Aiemmilla retkilläni Kemihaaran suoalueilla olin tähyillyt kohti Vongoivaa, Saariselän alueen itäistä ja eteläistä tunturia. Vongoivan alueeseen liittyi hienoja retkikertomuksia, ja jo tunturin nimi itsessään oli houkutteleva.

Vongoiva on usean kymmenen kilometrin päässä lähimmistä teistä, joten hiihtomatkaa kertyisi reilusti.

Tiesin Saariselän itäisen tunturialueen olevan kaunista tunturiylänköä, jossa liikkujia on talvella niukalti. UK-puistossa on kattava tupien verkosto; tupia on melkein koko alueella kymmenen kilometrin välein.

Vuomapää, Siulapää, Reutunturi, Anteripää ja eteläisimpänä Vongoiva ja sen räystäs muodostavat upean tunturiseudun. Sinne oli viimeinkin päästävä.

MAINOS (teksti jatkuu alla)
MAINOS PÄÄTTYY
MAINOS (teksti jatkuu alla)
MAINOS PÄÄTTYY
Kova viima hellitti saapuessamme Lihakuruun. Siellä oli hyvä pitää lounastauko.
Kova viima hellitti saapuessamme Lihakuruun. Siellä oli hyvä pitää lounastauko. Kuva: Arto Komulainen

Tiedusteluretki kelkalla

Päätimme tehdä poikani Samulin ja ystävämme Sami Koskimaan kanssa nopean tiedusteluretken Vongoivan maisemissa. Hain ja sain tupien huoltouralle luvan moottorikelkalle.

Kelkalla siirtyminen tasaisten suomaisemien halki ja Jaurujoen vartta pitkin kävisi joutuisasti aina Siulan ruoktulle asti. Sieltä nousisimme suksille, hiihtelisimme Vongoivalla ja yöpyisimme Vongoivan kammilla. Näin suunnitelma kolmen päivän retkelle oli valmis.

MAINOS (teksti jatkuu alla)
MAINOS PÄÄTTYY
MAINOS (teksti jatkuu alla)
MAINOS PÄÄTTYY

Moottorivetoisen retkemme ensimmäinen yö oli Kemihaaran parkkipaikalla, jonne iltamyöhäisellä pystytimme kaasulla lämpiävän ison pilkkiteltan.

Porontaljoilla ja ilmapatjoilla nukuttujen yöunien jälkeen kytkimme kelkan perään kevyehkön reen ja sen jatkeeksi ison ahkion. Matka taittui joutuisasti aina Keskipakkojen tuntumaan, jossa suomaisemat vaihtuvat Jaurujoen varteen laskevaksi rinteeksi.

Tuiskun tasoittamassa hangessa menimme vanhaan halpaan: eksyimme vaaran itäpuolelle poro- ja rajamiesten käyttämälle uralle.

”Miten täällä tulee rajavyöhyke vastaan”, huikkasi kuskina toiminut Samuli. Tässä vaiheessa arvasin, kuinka oli käynyt. Ei auttanut muu kuin palata takaisin suon laitaan, kääntyä oikealle uralle ja jatkaa vanhaa poroaidan viertä alas.

MAINOS (teksti jatkuu alla)
MAINOS PÄÄTTYY
MAINOS (teksti jatkuu alla)
MAINOS PÄÄTTYY
Vongoivan kammi on uusittu muutama vuosi sitten ja on mainiossa kunnossa.
Vongoivan kammi on uusittu muutama vuosi sitten ja on mainiossa kunnossa. Kuva: Arto Komulainen

Harmillinen suksirikko

Pääsimme melkein Siulan ruoktulle asti ilman kommelluksia. Ennen kämppää ura nousee jyrkän töyrään päälle. Kelkalla oli otettava alhaalla mutkan takaa hyvät vauhdit, jotta pääsisimme lastin kanssa ylös. Mutkassa ahkio kaatui ja kyydissä olleen puusukseni kärki katkesi.

”Voi samperin samperi, mitäs nyt”, kirosin huonoa tuuriamme.

Vaihtoehtoja oli kaksi. Ensimmäisessä lähtisin Samin kanssa hiihtämään ja Samuli jäisi kelkkoineen kämpälle. Toisena vaihtoehtona palaisimme Tahvontuvalle yöksi, korjaisimme suksen iltapuhteina ja jatkaisimme seuraavana päivänä.

”Kun tänne asti on tultu, hiihtämään minäkin haluan”, totesi Samuli. Näin oli jälkimmäinen vaihtoehto selvä, siispä viitisen kilometriä takaisin Tahvolle.

Koska siellä ei ollut muita majoittujia, päätimme telttayön sijasta jäädä yöksi tupaan. Ilta vierähti leppoisasti suksea kuntoon nikkaroidessa. Päivällinen ja sauna pelastivat huono-onnisen päivämme.

Seuraavana aamuna pääsimme hiihtämään. Maaliskuun puolivälissä hanki kantoi metsäsuksea mainiosti, ja matka taittui rivakasti. Sami oli valinnut jalkaansa touring-siteillä varustetut pujottelusukset. Hienoissa maisemissa, kovassa puhurissa hiihtelimme Siulapään itärinteillä ja pidimme taukoa Lihakurun tyynessä kohdassa, ennen kuin käännyimme paluumatkalle.

Vongoivan kammi jäi meiltä saavuttamatta, samoin itse Vongoiva.

Uuteen yritykseen

Huhtikuun alkupuolella päätin lähteä yksin uuteen yritykseen.

Pakkasin ahkion ja sukset autoon ja hurautin Kemihaaraan. Retken ensimmäisenä päivänä aioin hiihtää yli kolmekymmentä kilometriä Kemihaaran suoalueen Tahvontuvalle.

Aurinko helli, ja kovan hangen päällä oli vain ripaus uutta lunta. Puolenpäivän jälkeen olin jo Härkävaaran tuvalla lounasta keittämässä. Taival oli vähää vaille puolessa.

Ruoan ja lepotauon jälkeen suksi luisti hyvin, eikä ahkiokaan tuntunut jarruttavan. Suoalueita seuraillen tulin Jaurujoen eteläpuolen kuusivyöhykkeen reunaan. Siellä päätin mennä edessä alkavaa kurua pitkin. Se näytti kartalla mielenkiintoiselta.

Aluksi laskettelin kurun jyrkempää yläosaa, jossa hanki kantoi kolmimetristä suksea hyvin. Kun kuru alkoi taittua pohjoista kohti, lasku loiveni, kuusimetsä tiheni ja kurun pohjan mättäiköt kumpuilivat ikävästi ahkion kanssa matkaavan harmiksi. Sukseni alkoivat humpsahdella hangesta läpi.

Paluumatkallani Jaurujoen ylitys Peuraselän kohdalla teetti päänvaivaa. Onnistuin pääsemään kuivin jaloin jäälautalta toiselle.
Paluumatkallani Jaurujoen ylitys Peuraselän kohdalla teetti päänvaivaa. Onnistuin pääsemään kuivin jaloin jäälautalta toiselle. Kuva: Arto Komulainen

Rämpimistä hangessa

Oli noustava kurun reunaa ylös tasaisemmalle hangelle. Sielläkään lumi ei kantanut metsän keskellä. Yöpakkaset eivät olleet pystyneet hankea vahvistamaan. Välillä sain hiihtää pätkän kantavaa lunta, välillä kahlasin puolisääreen ulottuvassa raskaassa lumessa.

”Pitikin lähteä tänne kurulle”, harmittelin mielessäni.

Viimein kuusikko harveni ja muuttui mäntymetsäksi, ja samalla hanki koveni. Olin jo alhaalla Jaurujoen varressa, mutta edessä oli odotettu haaste. Joki oli sula, vain siellä täällä oli ohutta jäätä. Kahlaamallako tästä yli?

Muistin yhden mahdollisen ylityspaikan. Paliskuntien poroaitojen vieressä poromiehet ajavat moottorikelkoilla tarkastamassa aitaa. Kun aita ylittää joen, olisiko siellä silta?

Käänsin sukset Jaurun vartta ylös, ja aidan vieressä oli kuin olikin silta joen ylitykseen.

 

Viimein Vongoivalla

Ilta oli pakastumassa ja hangen pinta alkoi rahista. Nopeasti hiihdin viimeiset kilo­metrit Tahvontuvalle.

Aamulla heräsin, kun joku koputteli tuvan ikkunaan. Ketään ei näkynyt. Kummitus­kämppäkö tämä on?

Nousin ylös. Koskikara peilaili itseään ja naputti välillä nokallaan lasinruutuun. Liekö lintu käynyt reviiritaistoa itsensä kanssa? Pesä sillä näkyi olevan tuvan kurkihirren päällä kuistin yläpuolella.

Jätin ahkion Tahvolle ja nostin päivärepun selkääni. Edessä oli jyrkkä nousu Vongoivan männikön halki aina Vongoivan räystäälle asti. Se on saanut nimensä jyrkästä eteläreunastaan, josta on hienot näkymät. Vongoivan tummanpuhuva jyrkänne katselee Itäkairan erämaahan.

Ilmaantui uusi murhe. Kevyt, kostea lumisade alkoi tarttua muovisuksen pohjaan. Raaputtelin puukon terällä vanhoja voiteita suksenpohjasta pois. Keino tepsi, ja matka jatkui.

Nousin Vongoivajoen keskimmäistä haaraa Vongoivan kammille. Loivaksi tasaantuneen kurun reunalla, pienten tunturikoivujen lomassa seisoi pieni ja siisti turvekammi, joka on rakennettu muutama vuosi sitten.

Maisema oli lumisateiden ja tuulien jäljiltä neitseellinen.

 

Vaeltajan paratiisi

Sää oli kirkastumassa, ja kevätauringon paisteessa nousin puronvartta ylös avotunturiin. Ei tuulta, mainio hiihtokeli, ja edessä vaikuttavan näköinen Vongoiva. Voiko vaeltaja enempää toivoa?

Hiihtelin tunturin länsilaitaa kohti Vongoivan räystästä. Tunturin huipulle en välittänyt nousta, vaan pysyttelin alempana tunturin kupeella. Sitten alkoi hieno lasku alaspäin. Parin kilometrin myötäinen oli nautiskelua parhaimmillaan.

Turhaan en ollut kiivennyt ylös rinteitä. Sen, minkä nouset, saat myös laskea!

Paluumatkalla Jaurujoen ylitys teetti päänvaivaa vielä Peuraselän kohdalla. Onnistuin keplottelemaan itseni jäälautalta toiselle ja ylittämään joen kastumatta. Yön vietin Peuraselän tuvalla nauttien erämaan rauhasta ennen hiihtämistä tien päähän.

Osa vaeltajansieluani jäi Vongoivalle, joten sinne on joskus vielä palattava.

 

Artikkeli on julkaistu Aarteessa 2/2022.

Päivitys: Toimittaja haki kelkkailuluvan alueelle ammatinharjoittajana kuvauskaluston ja varusteiden siirtämiseksi.

Talvivaeltajan varusteet tunturiin

  • Ahkio tai rinkka varustemäärästä riippuen
  • Vaatetus myös huonoihin olosuhteisiin
  • Metsäsukset tai tunturisukset lumen mukaan
  • Sopivat hiihtojalkineet
  • Kartta, kompassi ja gps
  • Puhelin hätä­tilanteita varten
  • Ensiapuvälineet
  • Teltta (ja taito pystyttää se myös kovassa tuulessa)
  • Lämmin makuupussi
  • Tarpeeksi eväitä myös siltä varalta, että paluumatka viivästyy

Lue lisää