Metsä

Miten metsäkasvit selviävät avohakkuusta?

Rehevällä maalla aukko täyttyy nopeasti, eikä vanha kasvillisuus tuhoudu.
Jorma Peiponen
Kuusi on kuollut, mutta kauan eläkööt mustikka, puolukka, nuokkuhelmikkä, oravanmarja ja kevätpiippo.

Yleisesti kuvitellaan, että metsän vanha kasvillisuus tuhoutuu täysin hakkuissa. Näin ei kuitenkaan käy, vaan useimmat selviytyvät varsin hyvin. Ne kyllä menettävät valtaosan maanpäällisistä osistaan, mutta maansisäiset osat säilyvät hengissä ja niiden avulla ne aloittavat uuden kasvun.

Kun metsä hakataan, muuttuvat olot maan rajassa rajusti. Kasvit peittyvät hakkuutähteisiin, koneet ruhjovat osan ja ne, jotka jäävät näkyviin, paahtuvat auringossa.

Parina ensimmäisenä kesänä aukko on surkean näköinen. Sammalpeite tuhoutuu usein täysin, ja heikosti käy myös syvässä varjossa viihtyvien lajien kuten metsäimarteen.

Aukon kehitys riippuu maaperästä. Mitä karumpi ja kuivempi maapohja on, sitä hitaammin kasvipeite toipuu. Ravinteisella maalla kasvipeitteen elpyminen on niin nopeata, etteivät puiden taimet ehdi kehitykseen mukaan.

Tuloksena voi olla tuuhea ruoho-, heinä- ja pensaskasvusto. Tässä katsomme, miten kasvipeite uudistuu tuorepohjaisessa kuusikossa.

Metsän pohjan kasveista valtaosa on sellaisia, jotka turvaavat elämänsä varastoimalla suurimman osan yhteyttämistuotteistaan maanalaisiin osiin. Kasvit poikkeavat eläimistä siinäkin, että kasvi voi selvitä hengissä, vaikka suurin osa siitä tuhoutuisikin. Pienikin säilynyt maavarren tai juuriston osa voi olla uuden kasvun alku.

Tuoreella hakkuuaukolla ei vihreää ei juuri näy. Se synnyttää mielikuvan täydestä tuhosta. Pian aukolla kulkeva näkee kuitenkin vihreitä versoja siellä täällä, vaikka reunalta katsoen aukko yhä vaikuttaa kuolleelta.

Eräältä tutkimaltani, pääosin mustikkatyyppiä olleelta aukolta, laskin ensimmäisenä kesänä yli kuusikymmentä kasvilajia ja seuraavana kesänä lajeja oli jo yli 90. Vain yövilkka oli täysin hävinnyt, mutta muut kuusikossa kasvaneet lajit olivat jäljellä.

Näistä liki sadasta lajista maanalaisten osiensa turvin säilyneitä oli melkein puolet, siemenpankista nousseita kolmannes ja loput muualta siemeninä tuulen tai eläinten tuomina kulkeutuneita.

Näkyvimpiä lajeja olivat peltopillike ja vattu, jotka nousivat siemenpankista sekä maitohorsma, jonka suuret ja monihaaraiset versot vesoivat kuusikon kätköissä kituuttaneista juurakoista.

Varttuneessa metsässä kasvit lisääntyvät - maitikoita lukuunottamatta -käytännössä vain kasvullisesti. Se tarkoittaa, että metsän varvut, ruohot ja heinät ovat valtaosin vähintään yhtä vanhoja kuin puustokin.

Mustikalla, puolukalla, metsätähdellä, vatulla, maitohorsmalla, oravanmarjalla ja hietakastikalla on laaja maavarsisto. Sen avulla ne muodostavat koko ajan laajenevia klooneja, jotka lopulta voivat olla aarien laajuisia.

Toiset metsän kasvit turvaavat säilymisensä siemenpankkiin: siemenet eivät idä varjoisassa sammalikossa, vaan hautautuvat humukseen. Vasta puiden kuoltua, kun auringonpaiste yltää maapohjaan, ne heräävät ja itävät.

Tuoreella aukolla mustikka, puolukka, metsätähti ja oravanmarja olivat huomaamattomia, yksittäisinä lehtinä tai muutaman sentin mittaisina versoina. Kun laskee versojen määriä, tilanne muuttuu: mustikan versoja tai versoryhmiä voi olla hehtaarilla yli kymmenentuhatta, oravanmarjaa ja metsätähteäkin tuhansittain.

Kukin mitätön verso tai lehtiryhmä on uuden kasvuston alku: vuosi vuodelta kasvusto voimistuu ja laajenee.

Mustikan versoryhmien suuri määrä osoittaa, että suurin osa metsässä ennen hakkuuta olleista klooneista on säilynyt ja on valmiina jatkamaan elämäänsä syntyvässä metsässä.

Kun kloonit kerran selviytyvät hakkuista, se merkitsee sitä, että osa metsän mustikkaklooneista on selviytynyt jo useammastakin metsätuhosta, joten ne voivat olla usean vuosisadan ikäisiä!

Toisaalta hakkuu ja maanmuokkaus avaavat mustikalle ja muille metsän kloonikasveille tilaisuuden myös nuorentua.

Paljaan maan laikuilla itävät maaperässä uinuneet siemenet, joissa on uusien kloonien alku. Hakkuu ei siis ole mustikan loppu, vaan metsän vanhat mustikkakasvustot saavat rinnalleen uusia.

Hakkuussa vapautuneiden typpivarojen turvin vattu, horsma ja heinät kukoistavat muutaman vuoden niin, ettei matalia varsinaisia metsälajeja huomaa, ellei niitä vasiten etsi. Kun vapaan typen määrä vähenee ja puiden varjostus lisääntyy, metsän varvut ja ruohot ovat valmiina kasvattamaan alaansa.

Kukkiakseen ja marjoakseen mustikka ja puolukka tarvitsevat valoa. Vankassa metsässä versostot kyllä vahvistuvat, mutta marjasato on vähäinen. Hyviä marjapaikkoja ovatkin muutaman vuoden ikäiset hakkuuaukot ja varttuneet metsät harvennuksen jälkeen. Joka ei tätä usko, etsiköön marjansa luonnontilaisista metsistä!

Katso uusin video
Lue lisää

Kalmari jyrähtää luontojärjestöille: "Yhdellä puhelinsoitolla olisi voitu selvittää asiaa ja silti jatketaan somessa virheellisen tiedon jakamista"

Kukinnan ja pölytyksen onnistuminen on yhä epävarmempaa – Suomen metsistä kerätään keskimäärin 500 miljoonaa kiloa marjoja vuodessa

"Typerykseltä tuntuu henkilö, joka puhuu kaislan keräämisestä polttoaineeksi!", lataa Seppo Vuokko kolumnissaan

Pitäisikö kaisla rauhoittaa?