Metsä

Vastaavatko avohakkuu ja metsäpalo toisiaan?

Kumpikin käynnistää uuden metsän kehityksen ja niillä on paljonkin yhteistä.
Jorma Peiponen
Eniten hakkuuaukot muistuttavat perusteellisesti palaneita metsiä.

Yksi metsäkiistojen kestoaiheista on talousmetsien uudistaminen: kuinka hyvin hakkuuaukot vastaavat luonnonmetsien sukkession alkuvaiheita. Yksioikoista vastausta ei ole: luonnonluomatkin aukot ovat hyvin erilaisia

Paloalueillakin olot vaihtelevat sen mukaan, millainen metsä on palanut ja kuinka ankara palo on ollut – onko koko puusto tuhoutunut vai onko palo edennyt maapalona jättäen komeimmat männyt rauhaan. Jokaisella metsällä on omanlaisensa alku.

Palot kuuluvat pohjoisten metsien ekologiaan. Laajoilla kuivilla selännemailla kulot ovat toistuneet tiuhempaan kuin vesistöjen ja soiden pilkkomilla aloilla. Kaskikaudella kulot olivat yleisiä ja joskus laajojakin. Viime vuosikymmeninä kulot ovat Suomessa olleet niin harvinaisia, että suojelijat ovat jo vaatineet metsien tahallista polttamista.

Suomessa on niin hyvä palontorjunta ja tiheä tieverkko, ettei meillä ole ollut viikkokausia raivoavia kuloja. Viime kesäinen Kalajoen palo oli meidän oloissamme poikkeuksellisen laaja, mutta silti vähäinen jo verrattuna muutaman vuoden takaisiin metsäpaloihin Ruotsissa, puhumattakaan nyt Venäjän ja Kanadan paloista. Yhdysvaltojen, Välimeren seudun ja Australian äärimmäisen kuivuuden ja helteen kiihdyttämät metsäpalot ovat luonteeltaan toisenlaisia kuin boreaalisen havumetsän kulot.

Metsän eliölajit ovat eri tavoin sopeutuneet kuloihin. Kuusi on arka palolle: se kuolee kulossa lähes aina eivätkä sen taimet menesty erityisen hyvin paahteisilla tuhka-aavikoilla. Mänty edustaa toista ääripäätä: suuret puut selviytyvät usein täysin vahingoittumattomina maakulona etenevästä palosta ja karrelle palannut maa on taimille loistava itämispaikka.

Kukkakasveissamme ei ole kuin yksi ainoa kasvilaji, joka on riippuvainen kuloista: huhtakurjenpolvi. Sen siemenet uinuvat maaperässä vuosikymmeniä ja virittyvät itämään vasta, kun maa on kuumentunut yli 60-asteiseksi. Hakkuuaukoillakin auringon paahde riittää herättämään osan siemenistä.

Se, mikä puulaji palon valtaa, riippuu osin sattumasta. Etelä-Suomessa mänty ja rauduskoivu menestyvät hyvin. Lapissa männyn hyvät siemenvuodet ovat harvinaisia eikä rauduskoivukaan ole kovin yleinen. Silloin kulopaikalle ehtii ensimmäisenä hieskoivu.

Näin on syntynyt laajojakin hieskoivukankaita, joita usein saivat nimeensä sanan lehto lehtipuuvaltaisuutensa vuoksi, vaikka maaperä oli karu.

Palo kuumentaa tavallisesta vain maan pinnan. Edes sammalpeite ei tuhoudu kokonaan, ja maan sisässä olevat siemenet, juuret ja maavarret säilyvät. Kulon jälkeen ensimmäisinä versovat maan sisällä säilyneet kasvit kuten mustikka, puolukka, sananjalka, maitohorsma ja kastikat.

Siemenistä kasvunsa aloittavat tarvitsevat hiukan enemmän aikaa, mutta usein jo samana kesänä tai viimeistään seuraavana kesänä vihreä alkaa peittää maan. Siemenpankissa on myös sellaisia lajeja, joita ei varttuneessa metsässä ole, esimerkiksi kalvaspiippo ja peltopillike. Siemenpankista itävät myös pihlaja ja vattu.

Tuuli tuo palolle koivujen, haavan ja pajujen sekä monien ruohojen siemeniä. Maitohorsma on tietysti tunnetuin paloalojen valtaaja – onhan sen englanninkielinen nimikin fireweed – tuliruoho. Toisena kesänä aukolla kukoistaa jo monilajinen kasvipeite.

Eniten hakkuuaukot muistuttavat perusteellisesti palaneita metsiä. Kuollutta puuta on tietysti vähemmän ja tuhkan lannoitevaikutus puuttuu. Muutoin olot ovat monessa suhteessa samanlaiset: äärevät lämpötilat eikä suojaa auringon paahteelta. Kasvipeitteessä eroja on vähän, suurimmat erot ovat muissa eliöryhmissä.

Uudistusalat, jotka kulotetaan, vastaavat oloiltaan hyvinkin luonnon kuloja. Palanutta puuta niillä on tietysti vähemmän kuin luonnon metsissä, mutta tarvittaessa runkopuuta voidaan tuoda kulotettavalle alalla muualta.

Palolajeja on erityisesti sienissä ja hyönteisissä. Ruokasienistä selvä palolaji on kartiohuhtasieni, jota voi vuosi tai kaksi palon jälkeen olla aukolla tuhansittain – tai ei sitten yhtään. Pahiten sienten ystävä pettyy, kun tulee palolla pari viikkoa liian myöhään: huhtasienet ovat jo pehmenneet. Sen olen itsekin kokenut.

Mutta mistä palomalikat, huhtasienet ja palomaljakkaat yhtä äkkiä tulevat? Ovatko ne olleet humuksessa rihmastoina tai itiöinä jo ennen paloa?

Kuplamörsky on paloalueiden sienistä haitallinen, sillä se tappaa puiden taimia. Siksi sen ekologiaa on tutkittu tarkemmin. Siitä tiedetään, että itiöt tarvitsevat itääkseen lämpöshokin samaan tapaan kuin huhtakurjenpolven siemenet.

Palot ovat sienten ja hyönteisten kannalta ennustamattomia tapahtumia, joten leviämiskyvyn pitää olla hyvä eikä levittäytymisaikaakaan voi rajoittaa kovin ahtaaksi. Kulokauniainen varmistaa säilymisensä sillä, että toukkien kehitysaika vaihtelee yhdestä kolmeen vuoteen.

Joka kesä ei paloja lähiseudulla ole, mutta näin jälkeläisillä on sentään kolme mahdollisuutta löytää lisääntymispaikka.

Palanutta puuta hyödyntävät hyönteiset kiiruhtavat palopaikalle usein jo ennen kuin viimeiset liekit sammuvat. Ne voivat haistaa palon kaukaakin. Ainakin kookkaalla jalokuoriaisella, kulokauniaisella, on myös infrapunaa aistivia elimiä, jotka ohjaavat sen tarkemmin palopaikalle.

Paitsi kovakuoriaisissa, kulolajeja on myös luteissa. Useat litteät ja useimmiten mustanpuhuvat latikkalajit ovat erikoistuneet tulen mustuttamiin puihin.

Kun ne ovat lähinnä sienten syöjiä, todennäköisesti palaneeseen puuhun erikoistuminen kertoo myös, että niiden ravintosienet ovat palaneen puun asuttajia. Käävissä onkin useita lajeja, jotka menestyvät erityisen hyvin palaneella puulla.

Katso uusin video: Kannattaako pienpuut katkoa kuiduksi vai kasata kaikki energiapinoon?
Lue lisää

Eniten somekritiikissä ihmetyttää, kuinka mielellään ihmiset lankeavat ilmeisen tarkoitushakuiseen journalismiin

Luonnonmetsien säilyttäminen on yhteinen tehtävä

”Metsien kiertoaikoja voitaisiin pidentää 10–20 vuodella”, sanoo Syken pääjohtaja Leif Schulman Aarteen haastattelussa

Liito-oravaharhaa