Metsä

Yliö: Metsän yläharvennus on taitolaji, joka tarvitsee tekijäkseen taitavan räätälin

Luonnonvarakeskuksen erikoistutkijan Esa-Jussi Viitalan mielestä metsänkäsittelytapoja arvioitaessa avainasia on arvokasvu. Hänen mukaansa esimerkiksi metsän kasvun kiertoajan pidentäminen ja tukkisaannon lisäksi yläharvennuksesta eli harsintaharvennuksesta tekee kiinnostavan myös hiilensidonta. Viitala muistuttaa, että yläharvennus on kuitenkin taitolaji, joka tarvitsee tekijäkseen taitavan räätälin.
Pekka Fali
"Pääosa metsikön suurimmista puista poistetaan, mutta osa jätetään vielä lihomaan 10–20 vuodeksi yhdessä hyvälaatuisten ja kehityskelpoisten lisävaltapuiden kanssa."

Metsäasiantuntija Marja Tolonen kirjoitti (MT 15.9.), kuinka erilaiset hakkuutavat tuppaavat mennä keskustelussa sekaisin. Otsikon kysymys – Onko yläharvennus ja jatkuva kasvatus sama asia? – jäi kuitenkin vastausta vaille.

Suomessa yläharvennustyyppinen vaihtoehto ilmestyi metsänhoitosuosituksiin ja metsälain valvontaohjeisiin vuonna 1989. Tavoitteena oli lisätä metsänomistajien valinnan mahdollisuuksia. Taustatukea antoivat professori Yrjö Vuokilan 1970- ja 1980-luvuilla tekemät tutkimukset hänen ”harsintaharvennukseksi” kutsumansa menetelmän kannattavuudesta eritoten kuusella.

Koska kaikki harsinta nähtiin Suomessa kategorisesti vältettävänä toimintana, Vuokilan kuvaamaa metsänkäsittelyä alettiin 1990-luvulla kutsua yläharvennukseksi. Metsänhoitosuosituksissa termi tosin rohjettiin mainita ensimmäisen kerran vasta vuonna 2006. Myös nykyisten metsänhoitosuositusten mukaisessa ”yläharvennuksessa” on kyse Vuokilan esittämästä menetelmästä.

Vuokilan menetelmässä yhdistyvät poimintahakkuut ja alaharvennus. Pääosa metsikön suurimmista puista poistetaan, mutta osa jätetään vielä lihomaan 10–20 vuodeksi yhdessä hyvälaatuisten ja kehityskelpoisten lisävaltapuiden kanssa. Lisävaltapuut ovat metsän ”toiseksi suurimpia” puita.

Menetelmä päättyy aina uudistushakkuuseen, eli käytännössä kyseessä on kiertoajan pidentäminen.

Menetelmä soveltuu sellaisiin varttuneisiin metsiin, joita on hoidettu tasaikäisperiaattein, ja joissa valtapuuston koko hieman vaihtelee. Jäävän puuston määrä ei yleensä poikkea tavanomaisesta harvennuksesta. Kannattavuus perustuukin pääosin siihen, että tukkipuuta saadaan perinteiseen käsittelyyn verrattuna enemmän.

Avain on arvokasvu: suurimpia, tukkikoon jo saavuttaneita puita poistetaan, jotta hieman pienempiä kehityskelpoisia naapuripuita saadaan kasvatettua kahden tukin rungoiksi tai tukkimittaan.

Kiertoajan piteneminen ja tukkisaannon lisääntyminen tekevät menetelmästä kiinnostavan myös hiilensidonnan kannalta. Osa tukkipuusta päätyy pitkäkestoisiin tuotteisiin ja hiilivarastoihin.

Voidaan kuitenkin kysyä, onko yläharvennuksen käsitteen sisältö rajattu metsänhoito­suosituksissa liian suppeaksi?

Yläharvennuksen klassinen määritelmä, sisältö metsänhoitosuosituksissa ja sisältö yleisessä kielenkäytössä poikkeavat kaikki toisistaan. Monet tarkoittavat yläharvennuksella yleisesti sellaista metsänkäsittelyä, jossa poistetaan pääosin suurimpia puita poimintahakkuin.

Jos tätä voidaan toistaa ilman varsinaisia päätehakkuita, lähestytään jatkuvan tai peitteisen metsänkasvatuksen periaatteita. Usein käytetään termiä ”jatkuvan kasvatuksen yläharvennus”.

Metsänkäsittelymenetelmät ja niitä koskeva termistö yksipuolistuivat puuntuotannon valtakaudella eli 1960-luvulta lähtien. Samalla hämärtyi ajatus, että on olemassa kirjo menetelmiä, joiden piirteet ovat osin päällekkäisiä ja erot liukuvia.

Viime vuosina on taas vähitellen tunnistettu, että jyrkkien kategorisointien sijaan metsänkäsittelyssä tarvitaan sellaista joustavuutta, jossa metsänomistajan tavoitteille ja olosuhteiden arvioinnille jää aikaisempaa enemmän tilaa. Yläharvennuksen käsitteen sisällön monipuolistaminen metsänhoitosuosituksissa voisi tukea tätä kehitystä. Metsänkäyttöilmoituksessa yläharvennusta ei edelleenkään mainita.

Vuokilan menetelmän edullisuus perustuu tukki- ja kuitupuun hinnan eroon, joten tältä osin se noudattaa samaa taloudellista logiikkaa kuin jatkuva kasvatus. Jatkuvaa kasvatusta onkin viime aikoina perusteltu sillä, että metsänomistajan ei kannata tuottaa euron kuitupuita selluteollisuudelle, vaan pyrkiä kasvattamaan mahdollisimman moni puu tukkikokoon, vaikka tämän vastapainona hakkuukertymä ja erityisesti kuitupuun hakkuukertymä pienenee.

Vuokilan tutkiessa menetelmänsä kannattavuutta havutukin kantohinta oli kaksinkertainen kuusikuitupuun kantohintaan verrattuna. Nykyään se on kolminkertainen. Monet merkit viittaavat siihen, että jatkossa ero kasvaa entisestään.

Jatkuvan tai peitteisen metsänkasvatuksen kannattavuus näyttäisi tutkimusten mukaan riippuvan monesta asiasta: erityisesti puuston alkutilasta, puulajista, maapohjasta, korkokannasta ja siitä, missä määrin alikasvos saadaan elpymään ja uusia taimia syntymään ja kehittymään jatkuvasti uusiksi tukkipuiksi. Tutkimustulokset ovat vielä epävarmoja, koska aihetta koskeva kokeellinen tutkimus laiminlyötiin vuosikymmeniä.

Yläharvennus eri muotoineen on taitolaji, joka vaatii tekijäkseen räätälin. Taitava räätäli saa asiakkaan kankaasta hienon ja istuvan lopputuloksen, josta asiakas hyötyy ja räätäli voi olla ylpeä. Hutiloiva räätäli sen sijaan pilaa asiakkaansa arvokkaan kankaan.

Tämä Vuokilan 40 vuotta sitten antama ohje on edelleen pätevä, kun metsien käsittely tulee jatkossa väistämättä monipuolistumaan.

Esa-Jussi Viitala

erikoistutkija

Luonnonvarakeskus

Lue kaikki MT:n mielipidekirjoitukset

Katso uusin video: Kannattaako pienpuut katkoa kuiduksi vai kasata kaikki energiapinoon?
Lue lisää

Aarre: Rahastoista on muutamassa vuodessa tullut merkittäviä metsän ostajia – rahastojen mahdollisuutta hyödyntää metsävähennystä rajoitetaan ensi vuoden alusta

Keinoja metsän monimuotoisuudesta huolehtimiseen

Mistä otetaan akku­mineraalit?

Vastakkainasettelu metsänhoidossa turhaa