Haasteellinen vetoketju

Ymmärsin äidinkieleni arvon New Yorkin lentokentällä kesäkuussa 1994. Olin ollut lukuvuoden ajan opiskelemassa Yhdysvalloissa ja edessä oli paluu kotiin. Finnairin koneen lähtöportin tuntumassa kuulin ensimmäisen kerran yhdeksään kuukauteen ympärilläni tuttua sorinaa: suomen kieltä.

Kyyneleet tulivat silmiini silkasta ilosta. Miten olinkaan kaivannut teitä raakkaat äät ja ööt.

Englantia äidinkielenään puhuvien opiskelutovereideni oli ilmeisen vaikeaa käsittää, millaista on ilmaista itseään vieraalla kielellä. Tuon tuosta tunsin, miten he ajattelivat vajavaisen englannin taitoni olevan suorassa yhteydessä älykkyyteni kanssa.

Sama tunne ei koskaan vaivannut silloin, kun vietin aikaani toisten ulkomaalaisten opiskelijoiden kanssa. Meille kelpasi huonompikin englanti, koska muuta ei ollut tarjolla. Vilpitön halu ymmärtää toista korvasi mennen tullen sanakirjat.

Vieraan kielen sanat eivät käyttökelpoisuudestaan huolimatta onnistuneet kuvaamaan syvimpiä tuntoja. Syvälliset keskustelut jäivät jotenkin latteiksi. Vitseistä ei välittynyt terävin kärki. Mikään englanninkielinen sana ei korvannut suomalaisten ärräpäiden latausta.

Kielessä on se hieno piirre, että se muuntuu ja mukautuu käyttäjänsä suuhun sopivaksi.

Sukupolvien välinen kielimuuri rakentuu tämän tästä meidän keittiöömme, kun yläkoululaisen suusta pulppuaa tuttuja sanoja, mutta niiden merkitys on jotain aivan muuta kuin mitä olen tottunut ajattelemaan. Kesti hetken tajuta, että kännykän ollessa sukka se on huono ja vanhanaikainen.

Minun nuoruudessani sana sika oli haukkumista ja solvaamista varten. (Anteeksi siat, tämä ei ole henkilökohtaista.) Nykyään sana solahtaa tämän tästä etuliitteeksi, milloin sikakivaan milloin sikamahtavaan. Voi joku asia olla myös sikatylsä.

Vaikka kieli muuttuu, ei sen vaalimista pitäisi unohtaa. Kielen tehtävä on välittää viestiä ymmärrettävästi eteenpäin.

Puppusuomen suoltajat saavat suonet sykkimään ohimoillani. Mitä ihmettä on kokonaisvaltainen painopistealueiden kartoittaminen? Entäpä mitä luulette tehtävän, kun aluetason innovaatioita tarkastellaan kriittisesti resurssit huomioon ottaen?

Puppusuomen puhujat ja kirjoittajat eivät joko osaa tai halua sanoa sanottavaansa selkeästi. He saattavat pönkittää asemaansa tai hävetä osaamattomuuttaan piiloutumalla hienolta kuulostavien mutta tyhjyyttään kumisevien ilmausten taakse. Puppusuomella on helppoa kuorruttaa vaikeat asiat kuulostamaan jotenkin paremmilta.

Inhokkisanojen ykkönen on haasteellinen. On se kumma, että enää ei osata sanoa asioiden olevan vaikeita, hankalia tai että niihin liittyisi jokin ongelma. Myös epävarmuus paketoidaan kuulijalle kertomalla tulevaisuuden olevan haasteellinen.

Kenen itsetunto menee piloille siitä, että asiat kerrotaan sellaisina kuin ne ovat?

Puppusuomi ei ole poliitikkojen tai virkamiesten yksinoikeus, vaikka niin äkkiseltään voisi ajatella.

Päiväkodin tätien kielikylvyssä oleva kuopus yritti pukea päälleen talvitakkia, jonka vetoketju kieltäytyi toimimasta. ”Äiti, tää vetoketju on mulle aika haasteellinen.”