Asiakas on välttämätön paha

Kuinka helppoa olisi rahan teko, jos liiketoimissa ei olisi lainkaan asiakasta? Ei tarvitsisi kuulla narinaa laadusta, hinnasta, palvelusta; raha vain juosta rallattelisi yritykseen ilman asiakkaaksi kutsuttua kiusankappaletta.

Tuollaisiakohan pohtivat nyt lehden myyjä ja autokauppias-huoltoyrittäjä minusta, asiakkaastansa. Pohtivat tai eivät, ei se siitä kummene, olen välttämätön paha, joka maksaa tuotetusta palvelusta tai tavarasta ja narisee, jos asiat eivät suju.

Yllättävän kovapintaisia ja piittaamattomia kykenevät myyjät silti olemaan, koin sen tänä syksynä lehti- ja autokaupoissani.

Marttiinin fileerausveitset kylkiäisinä, ilahduin kesällä Otavamedian mainosta ja tilasin Suomen Kuvalehden (SK) muutamaksi kuuksi.

Kaksi veistä tuli ja hyvin ovat kotikyläni eli Rovaniemen puukko-ukot oppineet tekemään köökkiveitsiäkin, nätisti irtoaa punaherkku niin paahtopaistista kuin lohenkin laidasta.

Lehti tuli jaksonsa ja jakson päälle lasku uudesta. Ehdin inventoida SK:sta, josko joku vanha heila tai inttikaveri olisi ikääntynyt pyöreille vuosille ja lihoille, täyttää ristikon ja tutkailla Ervastin piruilut poliitikoista.

Arvioin silmien kautta kulkevan tietomassan liian pieneksi suhteessa suoraan siistamoon kulkevaan osioon ja päätin ilmoittaa, etten suostu jatkotilaukseen.

Vihaan rokin pakkosyöttöä kaikkialle urheilu-uutisten maalikimaroista tavallisiin puheohjelmiin asti. Kauhulla odotan päivää, jona joku mielettömän legendaarinen artisti kilkuttaa triangelia verhon takana kun Mette iltasella kertoo minulle tulevat kelit ennen maatemenoani.

Pulssini nousi jylhästi, kun Otavamedian asiakas(?)puhelin alkoi työntää hawaijikitaraa korvaani. Sitten pyysi merkantti huolellisesti anteeksi kaikkien asiakaspalvelijoiden varattunaoloa ja turha odotus jatkui hammondurkujen litinässä.

Yllätys oli, kun palvelijoiden rupattelutauon jatkumisesta huolimatta avautui tie onneen eli nauha neuvoi näpyttämään ensin sitä jos haluat tätä ja jatka näin ja lopulta ketjun läpikäytyäni käsitin peruuttaneeni tilauksen jatkon.

Siitä alkoi pakkomyynti. Minulle tuli neljä suokkaria (SK) vielä. Äksy soitto, johon yllättäen koneen sijasta vastasikin homo sapiens, johti osaratkaisuun ja lehden tulo loppui.

Mutta tuli lasku, vaikka ilmoitin ilmoittaneeni koneellisesti, etten jatka tilausta. Tuli vielä HETI -karhulaskukin, 15 euroa, jonka kanssa tässä nyt ulosottomiestä odottelemme. Se on helppoa kun on oikeassa.

Olen ollut nissanmies siitä asti, kun karkkilalainen autokauppiaani muinoin menetti Saabin edustuksen otettuaan wartburgien rinnalle myyntiin datsunit.

Tarkka tietuntuma ja oivat suoraominaisuudet ovat riittäneet minulle hyvin cherryistä sunnyihin ja almeroihin. Ikinä ei olla tielle jääty, mutta syksyllä piti läheltä.

Almeran alta kuului kalinaa, pysäytin ja katsoin alle, mutta pakoputki jumotti paikallansa. Nykivä meno otti päähän ja eipä muuta kuin Konalaan Autokeskukseen, jossa olen säntillisesti huollattanut japanin pelini.

Liki 15 minuutin tutkimus maksoi 48 euroa ja sentit päälle. Huoltoherra kertoi moottorin olevan rikki, korjaus maksaisi ainakin 4 tuhatta, sylintereistä karkaavat paineet, minulla nousevat.

Rohkenin tivata huoltotyönjohtajalta syytä 120 000 kilometriä kulkeneen kärrin konerikkoon. Tulisi kuulemma kalliiksi tutkia.

Soitin talon johtajalle. Herra oli käynyt ”Hankalan asiakkaan kohtaaminen kurssit, osat 1-3” ja arvosanat olivat varmaankin olleet kiittävät.

Häntä ei pätkääkään kiinnostanut se, että johtamansa liikkeen edustama automerkki leviää aivan liian pienillä kilometrimäärillä. Eikä sekään, että nimenomaan hänen alaisensa olivat

vastanneet auton säännöllisistä huolloista.

Mistä tällainen mies vastaa? No lankapuhelimesta tai kännykästä.

Rauha Almera -vainaan muistolle. Sen yksi ovi on ehkä parhaillaan Porin raviradan parkkipaikalla, toinen Tallinnan lautalla, uuden karhea tuulilasi torjuu loskaa linsseistä kolmostiellä.

Möin vastuullisesti merkkihuolletun Almerani Tattarisuolle 200 eurolla. Palvelu oli asiallista. Toivottavasti uudella automerkillänikin.