Mielipiteet

Oli heillä omatkin avun tarvitsijat

Suomessa monet paheksuvat kehitys- ja muuta ulkomaille järjestettävää apua. ”On meillä tarvitsijoita omastakin takaa”, sanotaan.

Olisiko vastaavasti ruotsalaisten, amerikkalaisten, sveitsiläisten, eteläafrikkalaistenkin pitänyt keskittyä 1940-luvulla omiin avuntarvitsijoihinsa sen sijaan, että tukivat suomalaislapsia ja Lapin jälleenrakentajia? Kuinka moni Suomen kehitysavun valittaja on itse saanut Amerikan paketteja ja lapsuuden rokotuksensa ja lääkärinsä kehitysapuna rakennetuissa terveystaloissa?

Tällaisia kysymyksiä on tullut mieleeni, kun olen kirjoittanut maaherra, maanviljelysneuvos Sigurd Mattssonin elämäkertaa. Kerron hänestä mielelläni juuri Maaseudun Tulevaisuudessa, sillä entisenä MTK:n toimihenkilönä hän kirjoitti useasti tähän lehteen.

Hämeen läänin maaherra Mattssonista tuli talvella 1930. Hän oli tavattoman tarmokas ja jatkoi viranhoidon ohessa myös maatalousaktiviteetteja muun muassa alan julkaisujen kirjoittajana ja toimittajana sekä Agronomien yhdistyksen puheenjohtajana.

Sota-aikana häneltä viranhoidon ohella irtosi huomattavasti aikaa Suomen vapaaehtoisen huoltotoiminnan organisoimiseen. Tämä alkoi jo ylimääräisten kertaus­harjoitusten aikaan. Koska suuri osa kansaa eli hyvin niukasti kädestä suuhun, aseikäisten miesten palkka­tulojen pieneneminen merkitsi puutetta heti. Nopeasti rakennettiin keräysten ja tavarajaon järjestelmä kunta-, lääni- ja valtakunnan portain.

Toisin kuin usein sanotaan, Suomi nautti talvisodan aikana muutakin kuin myötätuntoa ulkomailta. Sotilaallistakin apua tuli mutta varsinkin humanitaarista. Monessa maassa perustettiin Suomen avun komitea koordinoimaan keräyksiä, jotka tuottivat paljon rahaa ja tavaraa.

Suomen päässä koordinoivaa organisaatiota muokattiin muutamaan otteeseen. Kesällä 1941 perustettiin Suomen Huolto ry, jossa toimi valtionhallinnon elimiä sekä parikymmentä järjestöä, muun muassa Martat ja Maatalousnaiset. Sigurd Mattssonista tuli järjestön puheenjohtaja.

Suomen Huolto järjesti vuotuiset kotimaiset Kansanapu-­rahankeräykset. Niitä tarvittiin, koska varsinkin jatkosodan aikana runsas Amerikan apu hiipui, siellä kun Suomi laskettiin Saksa-yhteyden vuoksi viholliseksi.

Ruotsissakin oli jonkin verran epäröintiä. Ainakin kun sikäläiset maatalous­järjestöt lähettivät nuoria miehiä suomalaisille tiloille kesätyö­avuksi, maan äärivasemmisto kritisoi toimintaa epäsuorana tukena natseille ja huomautti, että työvoimaa tarvitaan kotimaassakin.

Sodan jälkeen entisten kanavien lisäksi Suomen tueksi tuli YK:n lastenavun järjestö Unicef. Ensin se toimitti laardia ja maitojauhetta aliravituille lapsille. Apu jatkui vaatetuksella: esimerkiksi 50 000 lasta sai järjestön avulla kengät ja yli 100 000 vauvaa flanellia äitiyspakkausten mukana.

Erityisesti evakot ja Lappi olivat lähellä lahjoittajien sydäntä. Kirkot, joita rakennettiin sodassa tuhoutuneiden tilalle, saivat yleensä rakennusvarat Ruotsista tai Amerikasta. Nuoria kveekareita tuli rakennus- ja lääkintätöihin.

Ulkomaanvaroja käytettiin myös koneisiin. ”Auta meitä saamaan tämä miljoona (nyt noin 80 000 euroa) Suomen Huollolta”, vetosi Lapin maaherra Uuno Hannula kirjeessään kollegalle Hämeessä. Hannula koetti järjestää traktoreita asutustilojen pellonraivaukseen ja toivoi siihenkin tarkoitukseen ulkomaisia keräysvaroja.

Sellainen ero Suomen silloin saamassa ja nyt antamassa ulkomaanavussa kieltämättä on, että julkinen osuus oli pienempi. Julkisvallan toimiala ja rahankäyttö olivat länsimaissa muutenkin suppeampia. Ruotsissa kyllä kummikunta-apu alkoi ensin nimenomaan kuntien tukena, mutta sitten huomattiin, ettei lainsäädäntö salli budjettivarojen käyttöä tarkoitukseen.

Vapaaehtoisinkin keräyksin esimerkiksi Suomen maaseudun terveystalojen rakentaminen sai tuntuvasti vauhtia. Tavallista oli, että puolet rakennuskustannuksista tuli ruotsalaisesta kummikunnasta ja toinen puoli piti löytää itse. Köyhät kunnat kuitenkin selvisivät pienemmällä omarahoituksella.

Sigurd Mattsson näki paljon vaivaa, jotta Suomen asia (”Finlands sak är vår”) pysyi länsinaapureiden mielessä talvisodan jälkeenkin.

Olympiavuonna 1952 Suomi oli päässyt jaloilleen, joten Suomen Huolto ry. ja kunnalliset sekä läänintason Vapaan huollon keskukset lakkautettiin. Kummikunta-apukin muotoutui vähitellen ystävyyskuntatoiminnaksi. Nyt Sigurd Mattsson suuntasi sosiaalisen tarmonsa Suomen Punaisen Ristin paikallistoiminnan kehittämiseen.

Uskon, että hän arvostaisi SPR:n nykyisiä Nälkäpäivä- ja katastrofikeräyksiä, ylipäänsä kaikkien tahojen, myös valtion, kehitysapua reiluna henkisen velan maksuna.

Riitta Mäkinen

maaseutuhistoriaan erikoistunut tietokirjailija

Suomi nautti talvisodan aikana muutakin kuin myötätuntoa ulkomailta.

Lue lisää