Elämää Urho Kekkosen vuosikymmenillä - Mielipidekirjoitus - Maaseudun Tulevaisuus
Mielipiteet

Elämää Urho Kekkosen vuosikymmenillä

Elettiin 1950-luvun alkua eteläkarjalaisessa kylässä. Radiossa eduskuntatoimittaja E. J. Paavola veikkasi uuden hallituksen pääministeriä: Ykkönen, kakkonen, Kekkonen.

Ihantalasta selvinnyt isäni sanoi: ”Tuosta miehestä tulee meille vielä presidentti.”

Lähdin jo 18-vuotiaana armeijaan. Oli menossa aliupseerikoulun ampuma­harjoitukset Mikkelin Kalevankankaalla, kun kuului kova­ääninen radio. Siellä lueteltiin presidentinvaalin ääniä; Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen… Kun tulos oli selvä, kersantti teutaroi niin, että kohta se ottaa joltakin kiväärin ja ampuu ilmaan. Tulos ei kelvannut.

Ensimmäisenä opiskelu­vuotena käväisin kotona talvilomalla. Tuvan ikkunasta näin, että meidän peltojen läpi kulki hyvin pohjustettu latu. UKK hiihti ensimmäisiä maakuntahiihtojaan, virkistys- ja lepopaikka oli nuorisoseuran talossa lähellä.

Nuoren opettajan ensimmäinen koulu 1961 oli uusi Ukko-Pekan pitäjässä Luumäellä. Sana kiersi, että UKK saapuu noottimatkalta Novosibirkistä ja juna pysähtyy Luumäen asemalla. Ajoin pyörällä paikalle. Laituri täynnä väkeä. Kohta juna lipui asemalle.

Kun Kekkonen laskeutui junasta, väki lauloi Jumala ompi linnamme. Ikään kuin historia olisi vavisuttanut asemalaituria. UKK otti mustan lierihatun päästä, nosti sen vinosti ilmaan ja sanoi: ”Olkaa rauhallisella mielellä. Suomella ei ole mitään hätää.” Tunsin olevani historian saumassa, olinhan lukenut tunne­kuohusta, kun väki lauloi Paasikivelle.

Kekkosen valitsemiseksi 1968 vaaleissa perustettiin suuri vaaliliitto, johon vasem­mistokin tuli mukaan. Johannes Virolainen ajoi, että keskustassa olisi pääjohtajien, kansan­edustajien, ay-johtajien ja poliittisten nimien joukossa joku nuori Uudellamaalla. Valinta osui minuun.

Vaaliliiton aloitustilaisuus oli Kaivohuoneella Helsingissä. Pöydissä komeilivat nuo maan johtajat. Kun Virolainen kiersi presidentin kanssa ja esitteli läsnäolijat, meidän pöydän kohdalla hän nimesi minut, ainoana. UKK sanoi, että onpa nuori kaveri. Pöydässäni ollut pääjohtaja hermostui Jussin ”mokasta”, kun silmäätekeväthän olisi pitänyt presidentille esitellä.

Meille syntyi UKK:n kanssa kirjeenvaihto. Palkitussa esikoisromaanissani otin päähenkilöksi rintamamiehen ja kerroin, mitä hänelle kuului rauhan tultua. Teoksissani rauha oli usein esillä. UKK sanoikin Suomen Kuvalehdessä, että lukee ensi tilassa teokseni.

1970-luvulla syksyn kirjavuosi aloitettiin suurtapahtumalla Turussa. Jörn Donner vei esiintyjät hotellin kabinettiin syömään. Kenraali Yrjö Keinonen sanoi äkkiä pöydässä: ”Haluatteko kuulla, mitä tapahtui komentajan ja presidentin välillä, kun Tšekkoslovakia miehitettiin.”

Presidentti soitti, mitä kenraalin mielestä Suomen pitää nyt tehdä. Ei mitään, Keinonen vastasi. Johon UKK: ”Oikein, Suomi ei lisää sotahysteriaa Euroopassa.” Hannu Taanila kysyi kenraalilta, mikä olisi ollut kuolleiden määrä, jos piiput olisi pistetty vinoon. En kerro komentajan lukuja. Tunsin, että UKK oli rauhan presidentti.

Presidentti lähetti minulle eräretki-teoksensa ja kiitti luottamuksesta. Kohta tuli uusi teos, jonka omistuksessa olivat jälleen kiitokset, nyt sotakirjallisuuden arvioimisesta. Lähetin omat romaanini hänelle. UKK oli hyvä lukija.

UKK sai tuhansia kansalaiskirjeitä. Halusin tehdä niistä dokumenttiromaanin Herra Presidentti. Otin yhteyttä presidenttiin. Hän oli varovainen, voiko kirjettä käyttää teoksessa.

Minut pyydettiin presidentin kansliaan esittämään teossuunnitelma. Kansliapäällikkö lupasi kysyä lopullisen päätöksen UKK:n viimeiseksi jääneellä Moskovan-matkalla. Mutta presidentti oli jo niin väsynyt, että lupa jäi.

UKK-yhteydenpidon jälkeen yllättäen ilmestyi arkistonhoitajan teos Kirjeitä myllylleni, jossa oli myös minun kirjeeni presidentille. Kirjailijana tunsin pettymystä ohivedosta.

Opettajaurani loppupuolella vein luokkani Tamminiemen kotimuseoon. Ensimmäisessä kerroksessa on UKK-työhuone. Laajasta presidentin kirjastosta oli jätetty matala hylly, jossa oli pieni kirjakokoelma. Äkkiä poika säpsähti: ”Hei maikka, tuolla on sun kirjasi.” Opas haki ja näytti, mitä kirjailija oli omistuksessa presidentille kirjoittanut.

Sitten toinen poika kysyi: ”Missä Urkki kuoli?” Opas vei toiseen kerrokseen ja näytti: ”Tässä.” Kerroin kysymyksen Lassi Nummen Pirkko- vaimolle, joka ylihoitajana oli UKK:n viime vaiheiden järjestelijä. Pirkko sanoi, että niin, siinä Artekin sängyssä.

Kun UKK haudattiin, ajoin jo edellisenä päivänä Helsinkiin. Kauniisti leikatun pensas­neliön sisällä avoin hauta, vankat lankut.

Mutta nyt seison vaimoni kanssa samassa kohdassa. Kesä­ilta, graniittinen hautapaasi. Nyt eivät adjutanttien miekat kalise. Puut humisevat ja mennyt aika henkäilee. Historia ei päättynytkään eilen. Minun presidenttini.

Matti Summanen

kirjailija, joka toimi myös 37 vuotta luokanopettajana Vantaalla

Historia ei päättynytkään eilen. Minun presidenttini.

Lue lisää

Juhani Suomea kummastuttaa hirvittävä huolestuminen vihapuheesta – "Nykymeno on aika siistiä, mutta ehkä politiikoista on tullut arkanahkaisia"

Presidentin valinnassa on ollut kuusi poikkeusta — Kekkosen poikkeuslakia perusteltiin "julkisella keskustelulla"

Kirja-arvio: "Etelän media" pilkkasi karkeasti Kekkos-muistojen keräystä Kainuusta – runsaasta aineistosta julkaistaan nyt merkittävä osa

Ahtisaarten koira koki kovan kohtalon Tansaniassa ja Kekkoselle lahjoitettiin jääkarhu – Suomen presidenttien lemmikeistä riittää kerrottavaa