Mielipiteet

Käynnissä on toinen kilpajuoksu Suomen metsiin

Maaseudun Tulevaisuus on uutisoinut hiljattain sijoitusrahastojen ja yhtiöiden aktiivisuudesta metsäkiinteistöjen hankinnassa. Vuonna 2019 yksityisten ostajien osuus oli supistunut Pohjois-Karjalassa tiloista maksetun kauppasumman perusteella enää vajaaseen neljännekseen ja valtakunnan tasolla vajaaseen puoleen.

Parhaillaan käynnissä oleva sijoittajien kiinnostus metsätiloihin ei ole ainutlaatuista Suomen historiassa. Edellisestä sijoittajien laajamittaisesta metsätilojen haalinnasta on kulunut runsaat sata vuotta. Tuolloin liikkeellä olivat puutavarayhtiöt ja heidän vanavedessään keinottelijat.

Sahaustoimintaa koskeneiden rajoitusten poistaminen ja höyrysahojen salliminen 1800-luvun puolimaissa loivat lainsäädännölliset puitteet sahateollisuuden voimakkaalle laajenemiselle autonomisessa Suomessa. Vuonna 1857 annettu höyrysahauksen mahdollistanut asetus johti kahden vuosikymmenen aikana 66 höyrysahan rakentamiseen vesisahojen rinnalle.

Kysyntää sahateollisuuden tuotteille loivat nopea kaupungistuminen ja teollistuminen eri puolilla Eurooppaa, mikä heijastui suoraan suomalaisiin metsiin tukkipuun kysynnän voimakkaana kasvuna. Puhuttiin ”tukkihuimauksen” ajasta 1870-luvun alkupuolella.

Samaan aikaan Suomessa toteutettiin suurta maareformia, isojakoa, jonka seurauksena merkittävä osa kruunun omistuksessa olleista metsistä siirtyi talonpoikien omistukseen. Isojaossa toteutettujen tilusjärjestelyjen johtavana tavoitteena oli parantaa maatalouden harjoittamisen edellytyksiä.

Aiemmin yhteisesti kylä- ja pitäjätasolla hallinnoidun kruunun metsäomaisuuden yksityistämisen uskottiin puolestaan vähentävän talonpoikien tuhlailevaksi koettua metsien käyttöä. Tukkipuun voimakkaasti kasvaneen kysynnän vuoksi valtiovallan toive jäi toteutumatta. Yksityismetsät sijaitsivat usein hakkuiden kannalta edullisemmissa paikoissa kuin valtion metsät, tästä syystä ne olivat puutavarayhtiöiden erityisen kiinnostuksen kohteena.

Talonpoikien metsien haaskauksen pysäyttämiseksi Metsähallitus alkoi jo vuonna 1876 ostaa yksityistettyjä metsiä takaisin valtion omistukseen. Viranomaisten keskuudessa kannettiin niin ikään huolta talonpoikien kyvystä hallita metsäomaisuuttaan yhtiöiden ja keinottelijoiden paineen alla.

Puutavarayhtiöiden kiinnostus ei rajoittunut ainoastaan hakkuuoikeuksien hankkimiseen yksityismetsiin, vaan kohdistui 1800-luvun lopulla enenevässä määrin talonpoikien metsäpalstojen ja kokonaisten tilojen ostamiseen. Mukaan mahtui myös keinottelumielessä metsätiloja hankkineita yksityishenkilöitä ja ryhmiä.

Vuoteen 1914 mennessä 7 000 tilaa ja noin kaksi miljoonaa hehtaaria maata oli siirtynyt pois talonpoikaisesta omistuksesta. Kehityksen pysäyttämiseksi annettiin vuonna 1915 asetus, joka kielsi metsäteollisuusyrityksiä ostamasta sellaisia alueita, joita voitiin käyttää asutustarkoituksiin. Asetusta kierrettiin apuyhtiöiden kautta, joiden tarkoitukseksi oli ilmoitettu maa- ja metsätalouden harjoittaminen.

Vuonna 1925 voimaan astunut Lex Pulkkisena tunnettu laki päätti puutavarayhtiöiden ja keinottelijoiden maanhankinnan velvoittaen maakeinotteluun syyllistyneitä luovuttamaan hankkimiaan maita takaisin.

Jälkikäteen tarkasteltuna Lex Pulkkinen oli poliittinen kompromissi, joka loi perustan maa- ja metsätalousmaan omistusrakenteelle aina 2000-luvun vaihteeseen saakka. Maankäyttölainsäädännön tavoitteeksi muotoutui viljelijäväestön tukeminen maa- ja metsätalousmaan kaupoissa kontrolloimalla ja rajoittamalla maan siirtymistä muunlaiseen käyttöön.

Yhteiskunnan rakenteiden muuttuessa maa- ja metsätalousmaan kauppaa koskeneita rajoitteita lievennettiin asteittain ja viimeiset kumottiin vuonna 1998.

Metsätilojen vapaaseen kauppaan liittyneiden rajoitusten poistaminen on näkynyt suomalaisissa metsissä yhteismetsien lukumäärän voimakkaana kasvuna 2010-luvulta lähtien sekä sijoitusrahastojen ja yhtiöiden aktivoitumisena metsäkaupparintamalla.

On käynnistymässä toinen kilpajuoksu metsiin, mutta tyystin erilaisessa yhteiskunnallisessa tilanteessa kuin 1900-luvun vaihteessa.

Sijoitusrahastojen ja yhtiöiden metsien hankinnalle ei ole lainsäädännöllisiä esteitä. Niiden toiminta itse asiassa tukee kansallisen metsästrategian ja -ohjelman toteuttamista, joissa metsäpolitiikan keskeisiksi tavoitteiksi on asetettu metsätilojen koon kasvattaminen ja yritysmäisen metsätalouden harjoittaminen.

Mutta oliko tavoitteena sittenkään edistää metsien kasvotonta omistusta rahastojen kautta?

Harri Siiskonen

professori

Itä-Suomen yliopisto

Sijoitusrahastojen ja yhtiöiden metsien hankinnalle ei ole lainsäädännöllisiä esteitä.

Lue lisää

Hyvä metsänhoito tarjoaa kunnille monikärkiohjuksen

Metsien suojelun lainsäädäntöä yksityistetään

Ilmastopaneeli: Hiilinielua kasvatettava reippaasti, mikä vaatii hakkuiden hillintää ja rajoituksia turvemailla – "Yhden puukuution arvo Suomen taloudelle on 230 euroa", kommentoi MTK:n Marttila

Annika Saarikko lupaa metsätalousmyönteistä linjaa kehysriihessä: "Puuta riittää ja uudet metsätalouden investoinnit ovat tervetulleita"