Keskustelu hakkuutavoista tarvitsee tasonnostoa
Suomalainen metsä on monimutkainen kokonaisuus.
Maamme metsiä on viime vuosikymmenet hoidettu pääosin niin sanotusti tasaikäisrakenteisilla hakkuilla, eli käytännössä erikokoisiin aukkohakkuisiin ja niiden jälkeiseen uudistamiseen perustuen.
Uusi metsälaki mahdollistaa myös niin sanotun eri-ikäisrakenteisen kasvatuksen, joka perustuu poimintahakkuisiin ja korkeintaan muutamien kymmenien aarien kokoisiin pienaukkoihin.
Eri-ikäisrakenteista kasvatusta harrastetaan melko paljon taajamametsissä, mutta muualla se on harvinaista.
Valitettavasti hakkuutapojen välistä vertailua koskeva keskustelu on usein ala-arvoista vääntöä, jossa vedotaan jatkuvasti vanhentuneeseen tietoon tai puolueellisiin mielikuviin.
Olemme metsätutkijoina kohdanneet tilanteita, joissa eri-ikäisrakenteinen kasvatus tuomitaan ”harrastustoiminnaksi” tai ”pilalle harsinnaksi” jopa asiantuntijoiden toimesta, vaikka tutkimustieto ei tällaisia väitteitä puolla.
Vastaavasti avohakkuiden syyksi sysätään helposti myös esimerkiksi sellaisia luonnon monimuotoisuuteen liittyviä haittoja, jotka liittyvät enemmän metsätalouteen yleensä kuin avohakkuisiin suoranaisesti.
Reilu viikko sitten maan johtavat ympäristöjärjestöt lanseerasivat kansalaisaloitteen avohakkuiden kieltämiseksi valtion talousmetsissä. Tämä sai keskustelun käymään kuumana, ja sen taso putosi nopeasti ojan pohjalle.
Tutkimustiedon perusteella on selvää, että metsätalouden monitavoitteisuuden näkökulmasta eri-ikäisrakenteista kasvatusta pitäisi lisätä.
Aihetta koskeva tutkimus osoittaa, että se on usein taloudellisesti kannattavaa ja voi parantaa monimuotoisuus- ja virkistysarvoja. Tutkimusten mukaan on tilannekohtaista, milloin tasaikäisrakenteinen tai eri-ikäisrakenteinen kasvatus on parempi vaihtoehto. Metsäalan toimijoiden tulisi suhtautua molempiin hakkuutapoihin mahdollisimman neutraalisti ja neuvoa niitä todellisten vaikutusten mukaisesti.
Eri-ikäisrakenteinen kasvatus ei ole ihmelääke kaikkiin metsätalouden haitallisiin vaikutuksiin, ja voidaan sanoa, että järjestöjen aloite on asiaa yksinkertaistava. Se on kuitenkin ymmärrettävä turhautumisen osoitus kentällä, missä taloudellisesti järkevä hakkuutapa tyrmätään usein perusteetta.
On esimerkiksi esitetty, että 1960-luvulla tapahtunut maamme puuston raju kasvu olisi avohakkuutalouden ansiota. Toki osin sitäkin, mutta 1960-luvulla tapahtunut koko maata koskenut turvemetsien ojittamiskampanja ja laajamittaisesti käynnistynyt metsälannoittaminen ovat isoja tekijöitä puuston kasvun lisäämisessä ja molemmat täysin riippumattomia käytetystä hakkuutavasta.
Keskustelussa on myös kaivettu naftaliinista väittämä, että avohakkuut matkisivat luontaisia häiriöitä, kuten myrskyjä ja metsäpaloja. Tämäkin pitää paikkansa vain osin. Kun hakkuu hävittää elävän valtapuuston, syntyneen aukon olosuhteet lähenevät luontaisen häiriön synnyttämiä aukkoja. Luontaisissa häiriöissä kuolevat puut kuitenkin jäävät metsään.
Suuri osa luonnonmetsistämme on uudistunut yksittäisten puiden tai puuryhmien kuollessa – suuret palo- ja myrskyaukeat ovat olleet harvinaisia. Erilaiset eri-ikäisrakenteiset metsänkasvatuksen muodot yhdistettynä harkiten erikokoisiin avohakkuualoihin olisivat täten lähempänä luonnollista häiriödynamiikka kuin nykyinen lähes täysin avohakkuisiin perustuva malli.
Suomalainen metsä on monimutkainen kokonaisuus, jossa eri eliölajien hyvinvointiin ja ekosysteemin toimintoihin vaikuttavat samanaikaisesti monet tekijät. Kokonaisuuden hahmottaminen voi olla haastavaa, ja keskittymällä vain rajattuun osaan kokonaisilmiöstä voidaan perustella täysin vastakkaisiakin näkemyksiä. Tällainen argumentointi on kuitenkin virheellistä tai pahimmassa tapauksessa tarkoituksellisen epärehellistä ja on leimannut suomalaista metsäkeskustelua aivan liian pitkään.
Maamme metsät ansaitsevat metsänhoitoa, joka perustuu vankkaan tutkimustietoon, rationaaliseen ajatteluun ja rehellisyyteen, ei ennakkoluuloiseen tiedon valikointiin, yksisilmäisiin puolitotuuksiin ja omahyväiseen itsekorostukseen.
Suomessa nyt harjoitettavan metsätalouden hehkuttaminen maailman ekologisimmaksi ei ratkaise yhtään metsäluontoa koskevaa ongelmaa.
Metsiemme käyttöön liittyvän keskustelun kaikkien osapuolten tulee suhtautua asianmukaisella avoimuudella ja kunnioituksella tutkimustietoon metsien ekologiasta ja erilaisten metsänkäyttötapojen vaikutuksista ja olla valmiita soveltamaan tätä tietoa päätöksenteossa. Vain siten voimme parantaa metsänhoidon kokonaisvaltaista kestävyyttä sekä ihmisten että luonnonvaraisten eliöiden hyväksi.
