Mielipiteet

Keskustelu hakkuutavoista tarvitsee tasonnostoa

Mielipiteet 08.06.2018

Suomalainen metsä on monimutkainen kokonaisuus.

Maamme metsiä on viime vuosi­kymmenet hoidettu pääosin niin sanotusti tasaikäis­rakenteisilla hak­kuilla, eli käytännössä erikokoisiin aukko­hakkuisiin ja niiden jälkeiseen uudistamiseen perustuen.

Uusi metsälaki mahdollistaa myös niin sanotun eri-ikäisrakenteisen kasva­tuksen, joka perustuu poiminta­hakkuisiin ja korkeintaan muutamien kymmenien aarien kokoisiin pien­aukkoihin.

Eri-ikäisrakenteista kasvatusta harrastetaan melko paljon taajamametsissä, mutta muualla se on harvinaista.

Valitettavasti hakkuu­tapojen välistä vertailua koskeva keskustelu on usein ala-­arvoista vääntöä, jossa vedotaan jatkuvasti vanhen­tuneeseen tietoon tai puolueellisiin mielikuviin.

Olemme metsätutkijoina kohdanneet tilanteita, joissa eri-ikäis­rakenteinen kasvatus tuomitaan ”harrastus­toiminnaksi” tai ”pilalle harsinnaksi” jopa asiantuntijoiden toimesta, vaikka tutkimustieto ei tällaisia väitteitä puolla.

Vastaavasti avohakkuiden syyksi sysätään helposti myös esimerkiksi sellaisia luonnon monimuotoisuuteen liittyviä haittoja, jotka liittyvät enemmän metsätalouteen yleensä kuin avohakkuisiin suoranaisesti.

Reilu viikko sitten maan johtavat ympäristöjärjestöt lanseerasivat kansalais­aloitteen avohakkuiden kieltä­miseksi valtion talousmetsissä. Tämä sai keskustelun käymään kuumana, ja sen taso putosi nopeasti ojan pohjalle.

Tutkimustiedon perusteella on selvää, että metsätalouden monitavoitteisuuden näkökulmasta eri-ikäisrakenteista kasvatusta pitäisi lisätä.

Aihetta koskeva tutkimus osoittaa, että se on usein taloudellisesti kannattavaa ja voi parantaa monimuotoisuus- ja virkistysarvoja. Tutkimusten mukaan on tilannekohtaista, milloin tasaikäis­rakenteinen tai eri-ikäisrakenteinen kasvatus on parempi vaihtoehto. Metsäalan toimijoiden tulisi suhtautua molempiin hakkuutapoihin mahdol­lisimman neutraalisti ja neuvoa niitä todellisten vaikutusten mukaisesti.

Eri-ikäisrakenteinen kasvatus ei ole ihmelääke kaikkiin metsätalouden haitallisiin vaikutuksiin, ja voidaan sanoa, että järjestöjen aloite on asiaa yksinkertaistava. Se on kuitenkin ymmärrettävä turhautumisen osoitus kentällä, missä taloudellisesti järkevä hakkuutapa tyrmätään usein perusteetta.

On esimerkiksi esitetty, että 1960-luvulla tapahtunut maamme puuston raju kasvu olisi avohakkuutalouden ansiota. Toki osin sitäkin, mutta 1960-luvulla tapahtunut koko maata koskenut turvemetsien ojittamiskampanja ja laajamittaisesti käynnistynyt metsä­lannoittaminen ovat isoja tekijöitä puuston kasvun lisäämisessä ja molemmat täysin riippumattomia käytetystä hakkuutavasta.

Keskustelussa on myös kaivettu naftaliinista väittämä, että avohakkuut matkisivat luontaisia häiriöitä, kuten myrskyjä ja metsäpaloja. Tämäkin pitää paikkansa vain osin. Kun hakkuu hävittää elävän valtapuuston, syntyneen aukon olosuhteet lähenevät luontaisen häiriön synnyttämiä aukkoja. Luontaisissa häiriöissä kuolevat puut kuitenkin jäävät metsään.

Suuri osa luonnon­metsistämme on uudistunut yksittäisten puiden tai puu­ryhmien kuollessa – suuret palo- ja myrskyaukeat ovat olleet harvinaisia. Erilaiset eri-ikäisrakenteiset metsänkasvatuksen muodot yhdistettynä harkiten erikokoisiin avohakkuualoihin olisivat täten lähempänä luonnollista häiriödynamiikka kuin nykyinen lähes täysin avohakkuisiin perustuva malli.

Suomalainen metsä on monimutkainen kokonaisuus, jossa eri eliölajien hyvinvointiin ja ekosysteemin toimintoihin vaikuttavat samanaikaisesti monet tekijät. Kokonais­uuden hahmottaminen voi olla haastavaa, ja keskittymällä vain rajattuun osaan kokonais­ilmiöstä voidaan perustella täysin vastakkaisiakin näkemyksiä. Tällainen argu­mentointi on kuitenkin virheellistä tai pahimmassa tapauksessa tarkoituksellisen epärehellistä ja on leimannut suomalaista metsäkeskustelua aivan liian pitkään.

Maamme metsät ansaitsevat metsänhoitoa, joka perustuu vankkaan tutkimustietoon, rationaaliseen ajatteluun ja rehellisyyteen, ei ennakkoluuloiseen tiedon valikointiin, yksisilmäisiin puolitotuuksiin ja omahyväiseen itse­korostukseen.

Suomessa nyt harjoitettavan metsätalouden hehkuttaminen maailman eko­logisimmaksi ei ratkaise yhtään metsäluontoa koskevaa ongelmaa.

Metsiemme käyttöön liittyvän keskustelun kaikkien osapuolten tulee suhtautua asianmukaisella avoimuudella ja kunnioituksella tutkimustietoon metsien ekologiasta ja erilaisten metsänkäyttötapojen vaikutuksista ja olla valmiita soveltamaan tätä tietoa päätöksenteossa. Vain siten voimme parantaa metsänhoidon kokonaisvaltaista kestävyyttä sekä ihmisten että luonnonvaraisten eliöiden hyväksi.

Panu Halme

Atte Komonen

Tähti Pohjanmies

Kirjoittajat työskentelevät metsätutkijoina Jyväskylän yliopistossa.

Aiheeseen liittyvät artikkelit