Mielipiteet

Ensimmäiset kuntavaalit sisällissodan jälkeen

Mielipiteet 05.12.2018

Vuoden 1918 kunnallisvaalit eivät edustaneet demokratian riemuvoittoa.

Suomen ensimmäisistä yleiseen ja yhtäläiseen ääni­oikeuteen perustuneista kunnallisvaaleista tulee joulukuussa kuluneeksi sata vuotta. Yhtenäistä vaalipäiväkäytäntöä ei vielä tunnettu, joten vaali­päivä vaihteli paikka­kunnasta riippuen. Muutamalla paikkakunnalla vaalit ehdittiin järjestää vasta tammikuussa 1919.

Vuoden 1918 vaalit perustuivat edellisen vuoden marraskuussa säädettyihin kunnallislakeihin. Uudistus oli kansanvallan toteutumisen kannalta välttämätön, sillä pienillä paikkakunnilla muutamat kartanoherrat päättivät varallisuuteen sidotun äänioikeusasteikon turvin itsevaltaisesti kotikuntansa asioista.

Uudet kunnallislait antoivat yhtäläisen ääni- ja vaali­oikeuden kaikille täysi-ikäisille suomalaisille sukupuoleen ja varallisuuteen katsomatta. Äänestäjien oikeus vaihtaa kunnanvaltuutettuja riittävän usein taattiin säätämällä vaalikausi kolmen vuoden ­mittaiseksi, minkä lisäksi kolmannes edustajista oli vuosittain erovuorossa.

Vuoden 1918 kunnallisvaalit eivät edustaneet demokratian riemuvoittoa. Sisällissodan järkyttämät porvaripuolueiden kansanedustajat päättivät rajoittaa liian kansanvaltaiseksi koettua kunnallislainsäädäntöä.

Esimerkiksi kunnallisesta kansanäänestyksestä luovuttiin. Kymmenet tuhannet sisällissodan tapahtumien vuoksi kansalaisluottamuksensa menettämään tuomitut punaiset eivät voineet äänestää tai asettua ehdolle.

Sosialidemokraattien yhdistystoiminta ei kunnallisvaalien alkaessa ollut kaikilla paikkakunnilla kunnolla edes käynnistynyt, joten paikallisaktiivit eivät ehtineet kerätä vaalilistoja ajoissa. Monilla paikkakunnilla sosiali­demokraatteja myös estettiin järjestämästä vaalikokouksia tai heidän keräämiään listoja ei hyväksytty.

Äänestysprosentti oli koko maassa vain 24,5 ­prosenttia. Äänestysaktiivisuudessa oli huomattavia paikallisia eroja. Kaupungeissa äänestys­prosentti oli lähes 45, mutta maaseutupaikkakunnilla viidennes äänioikeutetuista käytti oikeuttaan.

Erityisen vähäistä kunnallis­vaaleihin osallistuminen oli niillä paikkakunnilla, joissa sosialidemokraateilla ei ollut omaa listaa. Esimerkiksi Uudessakaupungissa vain 12 prosenttia äänioikeutetuista kävi vaaliuurnilla.

Porvaripuolueiden ­edustajista koostuneet listat voittivat sosialidemokraattien listat 64 prosentin ääniosuudella. Ottaen huomioon hävityn sisällissodan on sosialidemokraattien yli kolmannekseen yltävää äänimäärää pidettävä kuitenkin huomattavana.

Paikalliset erot olivat kuitenkin suuret. Porvarilistat olivat voittoisia kaupungeissa, sillä ainoastaan Tampereella ja Kuopiossa sosialidemokraattien listat saivat enemmistön äänistä.

Monissa pienissä maalaiskunnissa kunnanvaltuutetut vaihtuivat lähes kokonaan, kun enemmistö kuntalaisista äänesti sosialidemokraatit valtuustoon. Esimerkiksi Vilppulassa 24 edustajasta 17 oli sosiaalidemokraatteja, Pusulassa kuntalaisten asioista päätti 14 sosialidemokraattia ja seitsemän porvaria ja pienessä Kuusjoen kunnassa sosiali­demokraatit saivat 18 edustajasta peräti 12 paikkaa.

Erityisen huonosti vasemmisto menestyi ruotsinkielisillä paikkakunnilla, joissa enemmistö työväestöstä äänesti RKP:n ehdokkaita. Muutamilla paikkakunnilla torppareita, pienviljelijöitä ja maaseudun muuta vähävaraista kansaa edustanut maalaisliitto esiintyi menestyksekkäästi omalla listallaan.

Esimerkiksi Kuopion maalaiskunnassa sosiali­demokraatit voittivat vaalit ja saivat puolet eli 18 edustajaa valtuustoon, maalaisliitto sai omalla listallaan 11 edustajaa ja muut porvaripuolueet yhteensä ­ainoastaan seitsemän edustajaa.

Valtuustot säilyivät hyvin miesvaltaisina, vaikka sisällis­sodan seurausten vuoksi enemmistö äänioikeutetuista vuoden 1918 vaaleissa oli naisia. Kaupungeissa yhteiskunnallisesti toimeliaisiin naisiin oli totuttu, joten esimerkiksi Helsingin kaupungin­valtuustoon valikoitui yhdeksän naista.

Maaseudulla naispuoliset kunnanvaltuutetut olivat erittäin harvassa. Vielä 1940-luvulla Suomessa toimi kunnanvaltuustoja, joissa ei ollut yhtään naisedustajaa.

Uusien kansanvaltaisten kunnallislakien säätäminen herätti aikanaan pelkoa suurtilallisten ja tehtaanomistajien keskuudessa. Varakkaiden kuntalaisten huoli demokraattisen paikallishallinnon kuntatalouksia raunioittavasta vaikutuksesta osoittautui turhaksi.

Sata vuotta sitten Suomi oli nykyistä keskusjohtoisempi maa, jossa esimerkiksi köyhäinhoito toimi edelleen sääty-yhteiskunnasta periytyneiden lakien pohjalta. Nykyistä valtio-osuusjärjestelmää ei tunnettu ja useampien kuntien kassa riitti hädin tuskin laki­sääteisiin velvollisuuksien täyttämiseen. Vasta Suomen yleinen vaurastuminen mahdollisti kunnallisten hyvinvointipalveluiden kehittymisen.

Taina Uusitalo

VTT

AIHEESEEN LIITTYVÄT ARTIKKELIT