Mielipiteet

Kun Suomi sairastui Tukholman syndroomaan

Mielipiteet 01.03.2019

Miksi myös periaatteessa vapaa länsimainen lehdistö antautui kaappaajalle?

Kesti sata vuotta saavuttaa kohtuullinen yksimielisyys itsenäisyytemme syntyhetkien tapahtumista, sen ajan toimijoiden vaikuttimista ja keskinäisistä suhteista.

Tapahtuneen tarkastelu oli tutkijapiireissä juhlavuonna 2017 ja muistovuonna 2018 yllättävänkin asiallista ja tasapainoista.

Äsken on tehty selvitys suomalaisten SS-miesten osallisuudesta juutalaisten ja siviilien surmaamiseen vuosina 1941–1943. Sitä varten Kansallisarkistoon perustettiin erityinen projektiryhmä, joka on kaikesta päätellen tehnyt hyvää ja tasapainoista työtä.

Olisiko jo mahdollista tarkastella suomettumisen vuosia samalla viileydellä? Materiaalista ei ole puutetta.

Jatkosodan päätyttyä syksyllä 1944, kolme viikkoa valvontakomission saapumisen jälkeen NKVD:n, (myöhemmin KGB), edustaja Jelisei Jelisejev tuli kansanedustaja Urho Kekkosen kotiin Kampinkadulle ja teki tarjouksen, josta tämä ei kieltäytynyt.

Kekkonen otti heti tavakseen pitää palavereja ilman suomalaisia todistajia.

Hänen henkilöliittonsa Neuvostoliiton kanssa on tiedossa mutta puutteellisesti dokumentoitu. Neuvostoliittolaisten merkintöjä näistä keskusteluista on varmaan sikäläisissä arkistoissa. Millä keinoin ne olisivat tutkijoiden käytettävissä?

YYA-sopimuksesta ei milloinkaan ollut varsinaista sotilaallista hyötyä Neuvosto­liitolle. Sen sijaan se nousi Suomen valtiosäännön rinnalle pyhitetyksi käyttäytymis­ohjeeksi niin ulko- kuin sisäpolitiikassa. Yhtään tärkeää puhetta ei pidetty viittaamatta siihen. Oliko pakko?

Suomettunut Suomi kiitti itsenäisyydestään Vladimir Uljanovits Leniniä. Nyt uskallamme jo sanoa, että Leninillä oli ollut tuuhea ketunhäntä kainalossaan. Ennen kaikkea hän yllytti suomalaiset sosialistit vallankumoukseen ja toimitti heille vaunulasteittain aseita.

Vuosien mittaan Suomen ja Neuvostoliiton suhde alkoi muuttua panttivangin ja sieppaajan suhteeksi, jossa vanki aina vain paremmin ymmärsi sieppaajan perusteluja. Järjestettiin jopa juhla sen kunniaksi, että oli kulunut kymmenen vuotta siitä, kun Suomi sai takaisin Porkkalan, omaa omaisuuttaan.

Suomi sairastui Tukholman syndroomaan. Miksi?

K.-A. Fagerholmin kolmas hallitus vuonna 1958 sai jo syntyessään kylmän huurut Moskovasta. Hallitus alkoi presidentin toivomuksesta pian hajota sisältä päin. Näin Neuvostoliitto pääsi käyttämään ääntä myös Suomen sisäpolitiikassa.

Nopeasti puolueet oppivat seulomaan keskuudestaan ”sopivat” ja ”vähemmän sopivat” ministerikandidaatit.

Ei pidä ihmetellä, että kommunistit ja SDP:n oppositio ottivat vastaan ruplia ja DDR:n markkoja, hehän olivat kaatamassa Suomen yhteiskuntajärjestelmää.

Yhtä vähän kannattaa kummastella sitä, että sosialidemokraatit ottivat kruunuja ja dollareita lännestä. Hehän olivat puolustamassa läntistä demokraattista järjestelmää.

Sitä voi edelleen kummastella, että Suomen vapaita talonpoikia edustanut porvarillinen maalaisliitto ja sen riveistä noussut presidentti ottivat vastaan ruplia. Miten tällaiseen suhteeseen ylipäätään ajauduttiin?

Suomen Sanomalehtimiesten Liitto vakuutti vuonna 1983 periaateohjelmassaan, että ”Liiton kansainvälinen toiminta on sopusoinnussa Suomen YYA-sopimukseen perustuvan aktiivisen ja rauhantahtoisen puolueettomuuspolitiikan kanssa”.

Sensuuria ei enää tarvittu, olihan itsesensuuri. Yleis­radion Naapurineljännes oli kritiikittömyydessään tämän päivän korviin jotakin käsittämätöntä. Miksi myös periaatteessa vapaa länsimainen lehdistö antautui kaappaajalle?

Suomettuminen valui lopulta läpi yhteiskunnan ylhäältä alas. Lopputulos oli parempi kuin naapurissa oli uskallettu edes uneksia. Virkakoneisto, tiedotusvälineet, elinkeino­elämä, puolustuslaitos ja lopulta kaikki niin kutsutut tahot mukautuivat uuteen todellisuuteen.

Kirkkokin teki ystävyysmatkoja ateismin emämaahan siinä kuin poliitikot ja kansalais­järjestötkin.

Neuvostoliitto ja Kekkonen siirtyivät vähitellen kritiikin ulottumattomiin ”kansa­kunnan yhteisen edun” nimissä. Perustelu oli sama, jota tänään käytetään vaikkapa Puolassa, Unkarissa ja Turkissa suitsimaan puhetta, ajattelua ja kirjoittamista.

Neuvostoliitto lakkasi olemasta vuonna 1991, vaikka pieni Suomi oli sitä voimiensa mukaan tukenut.

Kauanko pitää odottaa kokonaisselvitystä suomettumisesta? Voisiko presidenttimme taas tuupata vauhtia vaikkapa Kansallisarkistoon, jotta seuraava suuri historiaprojekti käynnistyisi mahdollisimman laajalla rintamalla?

Vai vaatiiko lähimenneisyytemme hallinta edelleen tuon sadan vuoden preesensin?

Lasse Lehtinen

FT

kirjailija

AIHEESEEN LIITTYVÄT ARTIKKELIT