Mielipiteet

Santeri Alkiolla on ajankohtaista asiaa

Keskustan hallitustaipaleen alkaessa keväällä 2015 käynnistyi keskustelu, kuinka hyvin hallituksen valtion taloutta kunnostava ja menoja leikkaava politiikka sopi puolueen oppi-isän Santeri Alkion arvoihin.

Näkemykset jakautuivat. Osa koki talouden kunnostamisen olevan alkiolaista politiikkaa, vastaavan toteamusta: ”Ihminen tarvitsee ensin leipää, sitten vasta aatteita.” Osa muistutti: ”Älkää unohtako köyhän asiaa. ”Harvat puhuivat itsekasvatuksesta, sivistyksestä, ihmisyydestä ja maahengestä.

Luova jännite Santeri Alkion aatteiden ja päivänpolitiikan välille jäi rakentamatta. Se oli keskustalle hukattu mahdollisuus, jota puolue olisi tarvinnut sisällöllisten ja toiminnallisten identiteettiensä tunnistamiseksi.

Mahdollisuus on edelleen, mutta jos alkiolaisuus typistetään ja heijastetaan Suomen keskustan nykyhetken kuvana, keskustelu jää pinnalliseksi poliittiseksi jälkijäristykseksi. Havaitsematta jää meneillään oleva politiikan mannerlaattoja siirtänyt aatteellinen maanjäristys.

Kun politiikan pinta jää puhkaisematta, poliittinen keskustelu jää pinnalliseksi ja populistiseksi. Populismiin ei vastata politiikka pinnallistamalla vaan näkemystä syventämällä.

Eräs alkiolaisuuden opeista on nähdä pinta – mutta katsoa myös pintaa syvemmälle. Ristiriitojen syiden ymmärtäminen vaatii syvällistä näkemystä yhteiskunnasta, mutta arvion pitää olla yhtä sen kanssa, mitä arjessa näemme.

On puhuttava siitä, mikä on totta, vaikka totuus satuttaisi. Jos ei puhuta siitä, mikä on totta, politiikka karnevalisoituu ja keskustelua ohjaavat populistit.

Totuuksia voi samanaikaisesti olla useita. Niiden aukaisemiseksi tarvitaan vuorovaikutusta ja kanssakäymistä. Politiikka nojaa valistuneeseen kansalaismielipiteeseen, ja siksi ”käyvät miehet ja naiset harkitsemaan asiata yhdessä”.

Alkio varoitti: ”Meidän valtiollinen kasvatuksemme on nykyään yllyttäjäin varassa. Järki sanoo: valtiollinen kiihotus on hyvä herätyskeino, mutta kasvattajaksi se ei kelpaa. Suhde on melkein sama kuin jos palotorvella yritettäisiin tulipaloa sammuttaa.”

Valtionhoitajuus ja kansanliikemäisyys kulkevat rinnakkain: ”- - valtiollinen puoluetoiminta, johon ei samalla kuulu siveellinen ja sivistyksellinen valistustoiminta, muodostuu arveluttavaksi vaaraksi kansakunnalle”.

Alkiolaisen yhteiskunta-analyysin pitäisi lähteä liikkeelle Alkion ”porvarillisen ansaitsemishalun itsetiedottomasta pakkovallasta” varoittavista puheista.

Vastauksia voi etsiä muun muassa ”ihmisen johtamisesta ajatuksin, sieluin ja kourin maahan”. Se osuu täydellisesti tähän hetkeen. Samoin osuu ”ihmisyyden kehitystarpeen asettaminen kaiken yhteiskunnallisen ja valtiollisen uudistuksen pohjaksi”.

Pohdintaa virittäisi myös vaatimus ”sosiaalivakuuksien toteutumisesta, kasvatuksen uudistuksesta ja sivistyksen tekemisestä tasa-arvoisesti kaikkien luokkien omaksi”. Alkio ymmärsi laajan kansansivistyksen, edustuksellisen kansanvallan ja yhteiskunnallisten uudistusten arvon.

Alkiolaisuus on tapa tarkastella ihmistä ja maailmaa – aatteellinen asenne, yhteiskunnallinen näkemys ja omanlaisensa elämänkatsomus. Se on yli vuosisadan mittainen kertomus Suomesta, osa kansallisesta mentaliteetista syntynyttä ja sitä elävöittänyttä kansakunnan kasvutarinaa.

Alkio julisti Suomen itsenäisyyttä 1917, sovitteli punaisten ja valkoisten juopaa 1918 sekä rakensi kansallista eheyttä ja tasavaltaa 1919. Tulevaisuuden pelko, kaltoin kohtelu, köyhyys ja sekä yleinen erilaisuuden tuomitseva henki liekittivät kärjistyneitä mielipiteitä ja poliittisia ääripäitä.

Sovinnollisuus oli radikalismia, jonka tuomitsivat niin poliittinen oikeisto kuin vasemmistokin. Alkio varoitti oikeistoa ylenkatsomasta kansaa ja kansanvaltaa. Hän pelkäsi marxilaisesta materialistisesta ihmiskäsityksestä ja ”joukkosielusta” kumpuavan luokkavihan muuttumista ihmisvihaksi.

Poliittiset arvioitsijat ovat ennakoineet keskustan siirtyvän politiikassaan pari piirua sosiaalisempaan suuntaan ja aatteellisesti oikealta vasemmalle. ”Ei näin”, sanoisi Alkio. Hän ei hyväksynyt vaihtoehdoiksi vain oikeistoa tai vasemmistoa, tarjolla oli myös ”se kolmas” – poliittinen keskusta.

Alkio tuskaili tieteen tuntevan vain ”kaksi yhteiskuntataloudellisesta ja valtiollisesta vallasta taistelevaa luokkaa, porvarin ja sosialistin”. Luultavasti hän neuvoisi puoluettaan siirtymään keskelle, syventymään keskustalaisuuteen ja kokoamaan poliittista keskustaa.

Alkio johtaisi puolueensa pohtimaan tehtäväänsä kysymällä, kumpi ohjaa enemmän puolueen toimintaa – valta vai vastuu.

Pekka Perttula valtiotieteiden tohtori
Populismiin ei vastata politiikka pinnallistamalla vaan näkemystä syventämällä.
Aiheeseen liittyvät artikkelit

Jari Leppä sai eduskuntavaalien jälkeen kuulla pysäyttävän toiveen: "Kunpa sinusta ei tulisi ministeriä"

Väyrynen jättää toistaiseksi puoluepolitiikan – pohjustaa presidenttiehdokkuuttaan vuodelle 2024

Demokratia tarvitsee paikalliset ritarinsa