Mielipiteet

Keskusta huippuluvuista rökäletappioon

Kevään kaksien vaalien jälkeen harva muistaa, kuinka suosittu Juha Sipilä oli runsaat neljä vuotta sitten. Tuolloin yli 40 prosenttia äänestäjistä piti häntä soveliaimpana henkilönä pääministerin tehtävään.

Kun SDP:n puheenjohtaja Antti Rinne tänä keväänä kokosi hallitusta, suosituin pääministeriehdokas oli mittausten mukaan 22 prosentin kannatuksella vihreiden Pekka Haavisto. Petteri Orpo tuli kakkosena. Rinnettä kannatti 15 prosenttia ja Sipilää enää vain 14 prosenttia.

Miksi Sipilän kannatus romahti ja mistä aiheutui keskustan kaikkien aikojen vaalitappio?

Monet ovat lähtökohdaksi tarjonneet perussuomalaisten kesäkuun 2017 Jyväskylän puoluekokousta, jossa Timo Soinin kannattajat äänestettiin tylysti syrjään ja valtaan nousi radikaalia oikeistopopulismia edustava Jussi Halla-aho. Keskusta ja kokoomus uhkasivat hajottaa hallituksen, puolue hajosi ja hallitus jatkoi perussuomalaisten ryhmästä eronneen enemmistön tuella.

Jo tuolloin monet toivoivat, että hallitus olisi kaatunut. Kun niin ei käynyt, kokonaisen kirjan voimalla pyrittiin todistamaan, että pääministerillä oli ollut sormensa siinä puolue­hajaannuksessa, joka nyt koitui hallituksen pelastukseksi. Väitteet eivät osoittautuneet uskottavaksi, eivätkä mitkään tuolloin tehdyt ratkaisut aiheuttaneet sitä, että keskustan vaalitappio olisi käynyt väistämättömäksi.

Paljon on myös pohdittu, mikä merkitys oli hallituksen ja ay-liikkeen välisillä kahakoilla, jotka kahdesti johtivat hallituksen vastaisiin mielenosoituksiin.

Nämä yhteenotot olivat omiaan tiivistämään vasemmiston rivejä ja se näkyi vasemmistopuolueiden nousseina kannatuslukuina. Ammattiyhdistysliikkeen todellisena pyrkimyksenä oli nostaa SDP suurimmaksi puolueeksi ja siinä se onnistui – mutta keskustan kustannuksella tuo nousu ei tapahtunut.

Keskustan osalta tappion siemen kylvettiin nimittäin sillä hetkellä jolloin Sipilä ilmoitti, että hänen hallitukseensa tulee keskustan ja perussuomalaisten lisäksi kolmanneksi osapuoleksi SDP:n sijasta kokoomus. Tätä ratkaisua ei Sipilälle annettu koskaan anteeksi. Ongelmaa pahensi, että Timo Soinin vaatimuksesta hallituksesta jätettiin pois myös ruotsalainen kansanpuolue.

Hallituksella oli alusta alkaen vastassa mahtavat voimat. Pääkaupunkiseudun ja suurten asutuskeskusten vasemmiston, vihreiden ja ruotsinkielisten liberaalien silmissä maahan oli syntynyt pääomapiireihin nojaava “porvarihallitus”. Media suurenteli sen heikkouksia ja ilakoi epäonnistumisista. Asiantuntijat todistivat, kuinka hallituksen hyvätkin tavoitteet olivat joko epärealistisia tai pelkkää propagandaa.

Kokoomukselle hallituksen porvarileima ei ollut ongelma – ja se selvisikin vaaleista kuivin jaloin. Perussuomalaisten perinteiset kannattajat kokivat hallituksen syrjivän köyhää kansaa, kun taas halla-aholaisten silmissä linja ei ollut selkeän “arvokonservatiivinen” tai “muukalaisvihamielinen”. Molemmat laidat turhautuivat. Lopulta hallitusta jäivät puolustamaan vain sinisten viisi ministeriä ja 20 kansan­edustajaa, joista ketään ei valittu uudelleen.

Keskustassa ei missään vaiheessa oivallettu, kuka, missä tai mikä sen todellinen ongelma oli. Puolueen johdon ajattelua hallitsi missiokeskeinen hurmahenki – asetettuja tavoitteita kohti rynnistettiin päättäväisesti, sivuille vilkuilematta ja valituksia kuuntelematta.

Kauhukuvana ei pidetty ylivoimaiseksi osoittautuvaa vastustajaa, vaan edellisten hallitusten täydellistä kyvyttömyyttä tehdä päätöksiä. Olisi tarvittu kylmäpäistä tilanne­arviota ja määrätietoista strategista viestintää – kumpaakaan ei ollut, eikä kumpaakaan koskaan tullut.

Median vihamielisyys Sipilän hallitusta kohtaan jatkui hallituksen viime päiviin asti. Kun ministerinpaikasta unelmoinut Hjallis Harkimo erosi kokoomuksesta ja perusti SDP:n entisen puoluesihteerin Mikael Jungnerin kanssa uuden liikkeen, hän sai osakseen niin paljon myönteistä julkisuutta, että se varmisti hänen uudelleen­valintansa.

Vaalien jälkeen tehdyt arvioit osoittivat, että jos kokoomus olisi saanut pidettyä itsellään edes osan Harkimon liikkeen äänistä, siitä olisi tullut suurin ja samalla myös pääministeripuolue. Mediasuosion myötä Harkimo pudotti kokoomuksen hallituksesta ja Jungner teki Antti Rinteestä pääministerin.

Sen sijaan pyrkimykset pitää Paavo Väyrysen poliittista uraa keinotekoisesti hengissä eivät hyvistä yrityksistä huolimatta tuottaneet toivottua tulosta. Hänen liikkeensä osoittautuivat niin epäuskottaviksi, ettei niillä ollut keskustan suuntaan toivottua hajotusvaikutusta.

Kirjoitus on lyhennelmä Viron Diplomaatia -lehden kesäkuun ­numerossa ilmestyneestä esseestä.

Jarmo Mäkelä

ulkomaantoimittaja

Median viha­mielisyys Sipilän hallitusta kohtaan jatkui hallituksen viime päiviin asti.
Aiheeseen liittyvät artikkelit

Kokoomus aikoo haastaa hallitusta ja perussuomalaisia

Valitut Palat kysyi: Petteri Orpo on suomalaisten mielestä paras vaihtoehto hoitamaan maan asioita

Kansainvälinen huomio Suomeen