Mielipiteet

Juho Niukkasen jääräpäisyys ehkä pelasti Suomen

Marraskuun 30. päivänä 1939 Neuvostoliitto aloitti sodan Suomea vastaan. Sotamarsalkka C.G.E. Mannerheim saapui aamulla puolustusministeri Juho Niukkasen (ml.) virkahuoneeseen ja lausui sotilaalliseen tyyliinsä: ”Herra ministeri, ilmoittaudun paljon puheena olleeseen ylipäällikön toimeen”. Monissa politiikan liemissä uitettu 51-vuotias Karjalan Kirvusta kotoisin oleva Niukkanen kiitti 75-vuotiasta ylipäällikköä ilmoituksesta ja toivotti parhainta menestystä.

Herrat olivat väitelleet armeijan aseista ja määrärahoista Niukkasen edustaessa poliittista päätöksentekojärjestelmää ja Mannerheimin johtamaansa puolustusneuvostoa ja kenraa­leja. Nyt oli pakko lakaista vanhat kiistat maton alle. Jo hieman aiemmin sodan uhkan lähestyessä Suomea Niukkanen oli vähitellen siirtynyt Manner­heimin linjoille ja alkanut ymmärtää – tosin liian myöhään – tämän huolta armeijan aseistuksen puutteista.

Mikä oli vaikuttanut Niukkasen mielenmuutokseen?

Niukkanen oli saanut 10.–11. lokakuuta joidenkin muiden A.K. Cajanderin (edistysp.) hallituksen jäsenten lailla tietoa Molotov–Ribbentrop -sopimuksen lisäpöytäkirjasta, jossa Suomi kuului Neuvostoliiton etupiiriin. Tieto Suomeen oli kulkeutunut kansanedustaja Paavo Susitaipaleen (Ikl) kautta saksalaiselta lehtimieheltä F.V. Borgmannilta, joka oli Saksan tiedustelupalvelun agentti.

Välikäsien kautta tullut tieto Stalinin ja Hitlerin etupiirijaosta kuitattiin kuitenkin huhuksi. Esimerkiksi valtiovarainministeri Väinö Tanner (sd.) ajatteli, ettei kukaan ole niin tyhmä, että hyökkäisi Suomeen.

Poliittisena pelurina tunnettua Niukkasta salainen tieto jäi kuitenkin askarruttamaan, ja hän huolestui vallankin kotiseudustaan Karjalasta. Loka–marraskuun 1939 päiväkirjamerkinnöissään Niukkanen kuvasi tilannetta ”hyvin uhkaavaksi” ja koki puolustusministerinä pakoksi ja velvollisuudekseen ”varustautua mahdollisimman nopeasti”.

Niukkanen päätyi arvioon: ”Vastakkainen menettely, vaikka sillä säästyttäisiin tekemästä joku miljardi velkaa, olisi mitä suurinta ja edesvastuuttominta spekulointia kaikkein kalleimmilla arvoilla. Millään hallituksella ei ole siihen varaa.”

Kansainvälisen tilanteen kiris­tyttyä Suomi oli lokakuussa 1939 siirtänyt vakinaisen armei­jansa suojajoukkokokoonpanoon Karjalankannakselle. Lisäksi oli aloitettu reservi­läisten ylimääräiset kertaus­harjoitukset (YH), mikä tarkoitti käytännössä koko armeijan liikekannallepanoa. Itärajaa oli vahvistettu vaivihkaa ja valmistauduttu ottamaan vihollinen vastaan, mikäli käynnistyneissä neuvotteluissa Neuvostoliiton johdon kanssa ei päästäisi ratkaisuun.

Niukkasen ministeritoveri Tanner esitti hallituksen kokouksessa 20. marraskuuta, että puolustusministerin junailemalla mobilisaatiolla ei ollut tehoa, ja siksi kolme neljäsosaa Kannakselle keskitetyistä joukoista olisi kotiutettava. Näin siksi, että ”ryssä ei ryhdy aseelliseen hyökkäykseen”. Hallituksen enemmistö tuki Tanneria.

Niukkanen ilmoitti, että jos näin tehdään, on etsittävä uusi puolustusministeri. Uhkauksellaan Niukkanen sai estettyä joukkojen kotiutuksen. Historiantutkimuksessa ei saa spekuloida toteutumattomilla asioilla. Kuitenkin voi sanoa, että jääräpäisyydellään puolustusministeri ehkä pelasti Suomen.

Alussa kuvatun tilanteen jälkeen puolustusministeri Niukkanen kiiruhti valtioneuvoston istuntoon ja presidentin esittelyyn. Siellä presidentti Kyösti Kallio antoi Niukkasen esittelystä julistuksen sota­tilasta ja luovutti puolustus­voimain päällikkyyden ­Mannerheimille.

Istunnon alkaessa Neuvostoliiton pommikoneet olivat jo Helsingin päällä. Pian alkoi kuulua venäläisten lento­koneiden jyrinää, ja valtioneuvoston talo vavahteli pahaenteisesti lentopommien putoillessa. Ministerit säntäilivät sinne tänne.

Puolustusministeri Niukkasella oli myös kiire saada hallituksen siunaus aseostoille, joita hän oli tehnyt omin päin ulkomaitten kanssa ilman halli­tuksen päätöstä. Hallituksen istunnossa 24.11. valtiovarainministeri Tanner oli uhannut Niukkasta valtakunnan­oikeudella näistä ylityksistä.

Kun päätöstä 30.11. ryhdyttiin tekemään, paikalla olivat Niukkasen lisäksi enää vain opetusministeri Hannula, pääministeri Cajander sekä puolustusministeriön kansliapäällikkö Oiva Olenius. Myös pöytäkirjan pitäjä oli poistunut.

Tältä ”joukolta” Niukkanen sai synninpäästön, mikä kirjattiin erilliselle paperilapulle. Sen puolustusministeri taittoi ja laittoi suojeluskuntavääpelin manttelinsa taskuun eikä asiaan koskaan enää palattu.

Timo Mikkilä

Fil. tri

Kirjoittaja on tieto­kirjailija ja historian­tutkija, joka on kirjoittanut poliitikko Juho Niukkasen elämäkerran (Edita).

Puolustusministeri Niukkasella oli kiire saada hallituksen siunaus ase­ostoille, joita hän oli tehnyt omin päin.

Aiheeseen liittyvät artikkelit

Yhtenäistä kansaa ei voita mikään

Sotien muisto varjelee rauhaa

Valtaan kuuluvat vihamiehetkin