Mielipiteet

Ympäristökorvaus: toimiva työkalu vai tulotukea?

Ylen Spotlight-­ohjelmassa käsiteltiin maatalouden fosfori­kuormitusta (Yle 28.10.). Haastateltu porsastuottaja näki nykyisen ympäristö­korvauksen olevan pitkälti tulotukea viljelijöille. Hän myös toivoi järjestelmän tehokkaampaa kohdentamista ympäristökuormitusta tuottaville alueille, lähinnä Saaristomeren valuma-alueelle. Nämä teemat nousevat usein esille muissakin keskusteluissa.

Korvauksen merkitys vaihtelee tuotantosuunnittain. Ympäristökorvausten raha­virrat päätyvät entistä useammin kasvinviljelytiloille. Kasvinviljelytilat ovat kotieläintiloja aktiivisemmin sitoutuneet maatalouden ympäristö­korvausjärjestelmään, ja niiden tukikelpoiset pinta-alat ovat etenkin sika- ja siipikarjatilojen pinta-aloja suurempia.

Ympäristökorvausten ohjaava vaikutus kohdistuu siten enemmän kasvinviljelyyn ja kasvinviljelytiloille, joilla ympäristökorvauksen osuus tilan rahavirroista on merkittävämpi kuin kotieläintaloudessa. Kotieläintilat puolestaan saavat enemmän tuloja markkinoilta, eivätkä ole niin riippuvaisia ympäristökorvaus­euroista.

Luken Taloustohtori-­aineiston perusteella ympäristökorvauksen osuus viljatilojen kokonaistuotosta on nykyisellä ohjelmakaudella noin 10 prosenttia. Maitotiloilla vastaava prosenttiosuus on keskimäärin alle kolmen, sikatiloilla noin kahden ja siipikarjatiloilla vain noin yhden prosentin luokkaa.

Onko ­ympäristökorvauksiin käytetyillä verovaroilla saavutettu riittävästi tuloksia? Vastaus kysymykseen riippuu kunkin vastaajan asettamista tavoitteista ja toiveista.

Suomalaiset maatilat ovat laajasti sitoutuneet vesistöä suojeleviin ympäristötoimenpiteisiin, ja tietous ravinne­virtojen kulkemisesta tuotannon eri vaiheissa on lisääntynyt valtavasti.

Tärkeimpinä konkreettisina saavutuksina tähän mennessä voidaan pitää typpi- ja fosforitaseiden merkittävää alenemista sekä peltojen talviaikaisen kasvipeitteisyyden lisäämistä, jonka myötä peltojen eroosio on ohjelmakaudella vähentynyt lähes viidenneksellä. Indikaattorien pitkän aikavälin kehitykseen voi tutustua Luken Agrikaattori-sivuilla.

Typpitase mittaa viljelyn kuormituspotentiaalia pinta- ja pohjavesiin. Fosforitase puolestaan vaikuttaa peltomaan fosforipitoisuuteen ja sitä kautta leväkasvustoille suoraan käyttökelpoisen helppoliukoisen fosforin kuormitukseen.

Pellon fosforipitoisuus vaikuttaa myös maa-ainekseen sitoutuneen fosforin kulkeutumiseen vesistöihin. Ympäristösitoumuksen lannoitusrajoitteet kohdentuivat korkean ravinnetilan maille, joiden osuus kuormituksessa on merkittävin.

Talviaikaisen kasvipeitteisyyden avulla voidaan vähentää peltomaan eroosiota ja vesistöjen typpikuormitusta, mutta ei kuitenkaan liukoisen fosforin kuormitusta. Toimenpiteeseen sisältyy monenlaisia kasvipeitteitä, joista nurmi on tehokkain ja syyssänkimuokkaus vähiten tehokas vesiensuojelun kannalta.

Ravinteiden käytön ja eroosion vähentyminen ei kuitenkaan vielä näy Saaristo­meren veden laadussa. Siksi vesiensuojelutyötä on tarpeen jatkaa, kohdentaa ja tehostaa vedenlaadun parantamiseksi.

Joidenkin toimenpiteiden alueellinen kohdentaminen on mukana nykyisessä ympäristöohjelmassa. Peltojen talviaikaista kasvipeitteisyyttä, suojavyöhykkeitä ja luonnonhoitopeltonurmia toteutetaan rannikon läheisyydessä olevilla kohdentamisalueilla hieman erilaisilla vaatimuksilla ja korkeammilla korvaustasoilla kuin muilla alueilla.

Alueellisen tai jopa valuma-­aluekohtaisen eriyttämisen kautta voitaisiin yhä edelleen parantaa ympäristökorvausten tehokkuutta, jolloin ympäristökorvauksiin käytetyllä rahalla saataisiin enemmän vaikuttavuutta. Erityisesti kotieläintilojen lannan käsittelyyn tarvitaan vielä ravinne­talouden kannalta tehokkaampia ratkaisuja.

Muutoksia suunniteltaessa on tietenkin huolehdittava, että Pohjois-Suomessakaan ei heikennetä ympäristön hyvää tilaa. Maatalouden vesiensuojelu on tarpeellista sielläkin, missä järvet ja joet ovat edelleen hyvälaatuisia, ja ne halutaan myös säilyttää sellaisina.

Pitkällä aikavälillä ympäristötoimista aiheutuvat kustannukset olisi toki järkevää viedä elintarvikkeiden hintoihin. Tähän mennessä elintarvike­kauppa ja -teollisuus ovat pääsääntöisesti keskittyneet kehittämään tuotannon taloudellista kilpailukykyä. Maatilojen näkökulmasta tämä on tarkoittanut tiukkaa otetta tuottajahintoihin. Maatiloja ohjataan siten tuotantokustannuksia alentaviin ja tuotantoyksikköjen kokoa kasvattaviin investointeihin.

Ympäristöteemat olisi jatkossa hyvä saada yhdeksi neuvottelu- ja sopimuskohdaksi maataloustuotteen siirtyessä tuottajalta elintarvikkeiden jalostajan tai kaupan haltuun.

Anja Yli-Viikari

Antti Miettinen

Kauko Koikkalainen

tutkijoita

Luonnonvarakeskus (Luke)

Suomalaiset maatilat ovat ­laajasti ­sitoutuneet ­vesistöä ­suojeleviin ympäristö­toimenpiteisiin

Aiheeseen liittyvät artikkelit

Tuottajan euro kertyy pisaroista

MMM:n raportti osoittaa: Ympäristökorvaus on vähentänyt ravinteiden käyttöä ja peltomaiden eroosiota

Lukijalta: Jos maatalous pilaa Itämeren, miksi Suomen maatalousmaakuntien Pohjanlahti on hyvässä tilassa?