Mielipiteet

Kuntien infra ei ole mitä tahansa kauppatavaraa

Kunta toimii pääosin lainsäädännön velvoittamana monien yhdyskuntateknisten palvelujen järjestäjänä ja usein myös tuottajana. Osa palveluista, erityisesti energia- ja vesihuolto, on luonteeltaan luonnollisia monopoleja. Tällöin samalle alueelle ei ole taloudellisesti järkevää rakentaa useampia jakeluverkkoja.

Vesihuollon luonteeseen kuuluu lisäksi paikallisuus, eikä vedentuotantoa tai jäteveden käsittelyä voida käytännössä kilpailuttaa sähköntuotannon tapaan.

Kuntatalouden heikentyessä sekä energia- ja kiertotalouden toimintaympäristön murroksessa on viime aikoina jälleen voimistunut keskustelu kuntien roolista energia- ja vesihuolto­palvelujen tuottajana ja laitos- ja verkosto-omaisuuden omistajana. On tärkeää, että vaihtoehtoisia palvelu­tuotannon ja omistuksen tapoja selvitetään.

Kunnan omistuksessa olevaa kriittistä infrastruktuuria koskevissa selvityksissä on talouden ohella välttämätöntä tarkastella perusteellisesti vaihto­ehtojen vaikutuksia muistakin näkökulmista.

Tärkeää on selvittää muun muassa omistuksen vaikutukset kunnan strategiseen kehittämiseen, huoltovarmuuteen ja kuntakonsernin varautumiseen häiriötilanteisiin ja poikkeus­oloihin.

Selkeitä eroja löytyy myös eri alojen lainsäädännöstä niin kunnalle säädetyn järjestämisvastuun, palveluihin liittyvien viranomaistehtävien kuin vaikkapa hankintalainsäädännön soveltamisen osalta.

Lisäksi kuntayhtiöiden keskenään erilainen omistuspohja saattaa yllättävälläkin tavalla vaikuttaa uuden organisaation toimintaedellytyksiin.

Kansainvälinen kehitys tällä vuosituhannella erityisesti läntisessä Euroopassa ja Yhdysvalloissa näyttää kriittisen infran osalta kääntyneen vahvasti kunnallisen omistuksen suuntaan. Monissa maissa näihin palveluihin liittyvä käyttöomaisuus on aina ollutkin pääosin julkisessa omistuksessa.

Julkisen sektorin henkilöstöjärjestöihin tukeutuvan Transnational Instituten vuonna 2017 julkaiseman raportin mukaan vuosina 2000–2016 palautettiin kunnalliseen omistukseen 311 energialaitosta ja 267 vesihuoltolaitosta yhteensä yli 40 maassa.

Takaisin kunnalliseen omistukseen on siirtynyt energia- tai vesihuoltolaitoksia niin suurkaupungeissa kuin pienemmissäkin keskuksissa.

Energiasektorilla muutos on raportin mukaan ollut voimakkainta Saksassa, jossa on perustettu myös uusia kunnallisia energiatoimijoita.

Ranskassa on puolestaan yli sata vesihuoltolaitosta erikokoisissa kunnissa palautettu kunnalliseksi toiminnaksi jopa vuosikymmeniä kestäneen yksityisen vesihuoltoliiketoiminnan kauden jälkeen.

Yhdysvalloissa, jossa kunnallinen vesihuolto on aina ollut merkittävässä asemassa, on sen rooli vahvistunut entisestään. Myös Britanniassa kriittinen keskustelu siellä kolme vuosikymmentä sitten toteutetun laajan infrastruktuuripalvelujen yksityistämisen tuloksista on voimistunut.

Energiapalveluista keskusteltaessa on olennaista erottaa markkinaehtoinen sähkön­tuotanto ja -myynti alueellisesta sähkönjakelusta ja kaukolämpöliiketoiminnasta, jotka ovat luonnollisia monopoleja. Sähkönsaanti on tänään lähes kaikkien elinkeinojen ja kansalaisten hyvinvoinnin välttämätön edellytys.

Riittävän vahvojen kuntataustaisten yhtiöiden omistama jakeluverkko on myös huolto­varmuuden näkökulmasta kestävä ratkaisu.

Vesihuoltoverkostojen huomattavaa korjausvelkaa on pidetty usein perusteena kunnille luopua vesihuolto-omaisuudesta.

On hyvä muistaa, että energia- ja vesihuollon kustannukset tulee kattaa asiakkailta perittävillä maksuilla. Rahoituksen ei siis pitäisi olla ongelma. Asiakasmaksut on vain asetettava oikein ja toisaalta omistajalle maksettava tuotto kohtuulliseksi.

Monissa kunnissa näin on tehtykin, mutta vielä useammissa on terästäytymisen paikka. Omistuksen säilyttäminen kunnilla ja voimavarojen kokoaminen kuntaomistajien kesken joko toimialakohtaisesti tai monitoimialaisesti tulisi olla energia- ja vesihuollon organisoinnin ensisijainen vaihtoehto.

Samalla asiakkaalle tarjottavan palvelun laadusta ja toiminnan tuloksellisuudesta on huolehdittava. Monopolipalvelun tarjoajan on kyettävä reiluin perustein ja läpinäkyvästi vertailemaan oman yksikön suorituskykyä muihin alalla toimiviin ja muuttamaan tarvittaessa toimintaa.

Ei voi elää kuin pellossa, koska asiakas kuitenkin maksaa, kun vaihtoehtoa ei ole.

Tämä vaatii kuntaomistajalta paneutumista infrapalveluliiketoimintaan – aitoa omistajuutta, joka on muutakin kuin kuntakonsernin liikelaitoksen peruspääomalle maksettu korko tai yhtiön omistajakunnalleen maksama osinko. Se vaatii johtokunnan tai hallituksen jäseniltä, myös kunnanvaltuutetuilta, kohtuullista toimialan tuntemusta ja kiinnostusta kyseiseen liiketoimintaan.

Paavo Taipale

yhdyskuntatekniikan päällikkö

Suomen Kuntaliitto ry

Ei voi elää kuin pellossa, koska asiakas kuitenkin maksaa, kun vaihtoehtoa ei ole.

Lue lisää