Kolumnit

Liikunnan ihme ei ole satua

Hanna Lensu
Kolumnit 03.12.2018

Kukapa nyt pyörän selkään hyppäisi, jos polvi on valmiiksi sökönä.

Rikoin viitisen vuotta sitten toisen polveni. Niveleni tuppaavat olemaan löysiä. Kurkottelu ja kassin ripustaminen roinaa tulvivan varaston seinälle oli liikaa vasemmalle polvelleni. Se nuljahti pois paikaltaan, ja akka retkahti hallitsemattomasti selälleen.

Polven vamma ei sinänsä ollut iso. Muutaman viikon ja osteopaatin suorittaman manipulaation jälkeen kävelin jälleen lähes kuten ennenkin. Sain osteopaatilta hyvät ohjeet, miten voin välttää vastaavia tapahtumia jatkossa: lihakset olisi pidettävä kunnossa ja esimerkiksi pyöräily olisi erittäin suositeltava harrastus.

Vaan kukapa nyt pyörän selkään hyppäisi, jos polvi on valmiiksi sökönä. En minä ainakaan.

Pian huomasin järkytyksekseni, etten pysty juoksemaan sataa metriä pitempää matkaa ilman, että polveen iskee pistävä kipu. Päättelin, että minun lenkkini on juostu, vaikka mittarissa oli alle 40 vuotta.

Kaikki loppuu aikanaan. Ja itse asiassa lenkkien juokseminen oli loppunut jo ainakin kymmenen vuotta aikaisemmin, samoin kuin muukin säännöllinen kuntoilu – pikkulasten äidin aika kun ei riitä kaikkeen.

Minusta oli tullut rupukuntoinen autokuski, joka kuljetti lapsiaan jalkapallokentälle, uimahallille, judosalille ja hiihtoladulle. Polven tapaus antoi minulle vahvistusta siinä uskossa, että muuta vaihtoehtoa ei oikeastaan olisikaan.

Puolitoista vuotta sitten haastattelin liikunnanohjaajaa, joka teki tavallisille ihmisille kuntotestauksia ja neuvoi liikunnallisen elämäntavan alkeita. Kolme kertaa päivässä kymmenen minuuttia urheilua, kuului hänen reseptinsä.

Ei voi olla vaikeaa, ajattelin. Olin näet kokenut piston sydämessäni. Ja nähnyt peilissä sellaista, mitä en olisi halunnut nähdä.

Kuka tahansa pystyy hyppimään kymmenen minuuttia trampoliinilla, kävelemään vähän pitemmän lenkin postilaatikolle ja potkimaan hetkisen ajan lasten kanssa jalkapalloa.

Ei muuten pitänyt paikkaansa! Minä en pystynyt. Pitäisi ja pitäisi, mutta aikeeksi se jäi. Ja se polvikin muistutteli yhä inhottavasti itsestään.

Pelastus oli kuitenkin saapumassa. Se oli saituus. Elettiin vuoden viimeisiä päiviä, ja monen sadan euron arvoiset liikuntasetelit olivat vanhenemassa. Mitä ihmettä teen?

Etsin lasten jokailtaisten harrastuspaikkojen vierestä kuntosalin, jossa oli ryhmäliikuntatunteja. Totta kai selitin raajani rajoittuneisuuden korttia ostaessani. Sain neuvoksi, että teet sen verran kuin pystyt.

Näin tein. Aloin käyttää pääharrastuksestani eli toisten kuskauksesta liikenevät odotteluajat omaan liikkumiseen. Vähitellen pystyin tekemään jumpassa yhä enemmän. Jossain vaiheessa koko kipu häipyi.

Huhtikuussa otin riskin ja ostin lenkkarit. Kilometrin kohdalla aloin vähitellen uskoa, etten ole enää polvivammainen. Mitään kipua ei enää tuntunut. Eikä se ole sen koommin palannut.

Monille, kuten esimerkiksi polveani korjanneelle osteopaatille, oli varmasti itsestään selvää, että liikunta todennäköisesti parantaisi kroppani tilaa. Minulle se tuli iloisena yllätyksenä. Enää en aio luopua lenkkareista.

AIHEESEEN LIITTYVÄT ARTIKKELIT