Kolumnit

Itsepäisyyspäivän juhlat

Tuulikki Viilo
Kolumnit 05.12.2018

Itsepäisyys on arkinen osa yhteiskuntaa. Siksi sitä pitäisikin juhlia.

Kotimainen maitolitra on itsepäisyyden nektaria.

Vaikka sade piiskasi lakoon edellisen kesän laihon ja kuivuus kärvensi seuraavan, vaikka kanttura astui varpaan murskaksi ja säädökset tuntuvat vievän viimeisenkin järjen hivenen, litra päätyy maitolasiin saakka.

Itsepäinen tietää, että elämä on kohdattava ja uudet asiat opittava.

Ei itsepäisyys ole suomalaisten yksinoikeus. Pitkät talvet ovat kuitenkin pitäneet huolen siitä, että täällä sitä on tarvittu keskimääräistä enemmän. Aina itsepäinen ei osaa luovuttaa oikealla hetkellä, mutta se on jo toinen tarina.

 

Vähintään puolet siitä, mitä kouluissakin lahjakkuudeksi sanotaan, on itsepäisyyttä. Määrätietoinen yleensä tietää, mitä on tekemässä. Itsepäinen ei välttämättä tiedä mitään, mutta on varma että ei ainakaan luovuta.

Itsepäisyys auttoi silloinkin, kun luotiin kirjallisuushistorian merkkiteoksia. Glooriaa ja ylistystä ei jaeltu Eino Leinolle, jota moitittiin tuotteliaisuudestaan. Runot olivat helskyttelyä, routavuosiromaanit todistuksia "järjettömästä ylimielisyydestä ja nonsalanssista". Kritiikin apeuttama Leino pakeni ulkomaille mutta jatkoi tulevien polvien onneksi kirjoittamista.

Tove Jansson ei antanut pelon häiritä itseään tehdessään pilapiirroksia Stalinista ja Hitleristä. Muumienkin ensivastaanotto oli vaisu. Sävyisämpi persoona olisi tuohon aikaan alistunut kiltiksi vaimoksi, vaan ei Tove.

 

Suomenhevonen, uljas sotasankarimme, on itsepäisyyksissään jyrännyt aikamiehiä ruohotupsulle jo sukupolvien ajan. Mutta jos suomenhevonen tahtoo kanssasi samaan suuntaan, saa maistaa sen korvien välistä puhaltavaa vapauden tuulta.

Heille, jotka kouluttavat kansallisrotujamme, toivon ämpärikaupalla kärsivällisyyttä. Englantilainen suomenpystykorvakasvattaja tiesi kertoa rodun itsepäisyyden takaavan sen, että pystykorva pysyy Englannissa pienen porukan intohimona. Suomenlapinkoirallekin voi opettaa vaikka mitä temppuja. Se tietää tasan tarkkaan, mitä jättää tekemättä

Viimeksi koin kansallistuntoamme pestessäni mattoa. Matosta tuli märkänä hirvittävän painava. Matto oli saatava kuivumaan, mutta en jaksanut nostaa sitä.

Apua olisi saanut, mutta sitä en halunnut pyytää. Viheliäinen kudelma ilkkui heiveröisiä voimiani. Kun voimat olivat menneet, jäljellä oli vain itsepäisyys. Luudanvarren ja ärräpäiden voimalla matto nousi narulle. Hetken tunsin selässäni säryn lisäksi suvun itsepäisten esiäitien hyväksyvän katseen.

 

Jos kättelyjono ja Edvin Laineen Tuntematon tuntuvat jo itseään toistavilta, itsepäisyydelle voi nostaa hiljaisen maljan.

Jokaisessa käännetyssä pellossa on se jo näkymättömiin painunut kynnös, jossa tekijän on tehnyt mieli luovuttaa. Se jossa selkää juili ja aura juuttui saviseen maahan.

Jokaista harjannostajaista edeltää useampi epätoivon hetki. Arkinen maalaistalon pihapiiri on rakennuksineen itsepäisyyden historian näyttämö.

Lähes jokaisessa pitkässä parisuhteessa koittaa päivä, jolloin hanskat puetaan tiskistä takaisin käteen. Kun itsepäisten aikuisten itsepäiset lapset ovat uskaltaneet elää itsensä näköistä elämää ja ahertaneet osansa, ovat asiat taas menneet hieman eteenpäin.

Itsepäisyyspäivänä on aika kiittää heitä kaikkia.

AIHEESEEN LIITTYVÄT ARTIKKELIT