Kolumnit

Naisen vartalo kestää katseita

Stina Haaso
Kolumnit 20.09.2017

Synnytys on naisen vartalon Talvisota: verta, eritteitä, kipua, tahtoa, voittoa.

Tunnustan heti alkuun. Minä olen tirkistellyt toisia naisia.

Esikoisen uimakoulun yhteydessä joka sunnuntai. Sitä ennen en ollut vuosiin käynyt uimahallilla. Kokemus oli alkuun herättävä.

Itsensä riisuminen tuntui aluksi ujostuttavalta. Käveleminen yhteiseen suihkutilaan ja siellä peseytyminen. Uima-asuun pukeutuminen ja allastiloihin asteleminen.

Katsooko joku?

Katselin myös itse uteliaasti muita. Vertailin rintoja, vatsamakkaroita ja pakaroita. Arvioin reisien selluliittejä, jenkkakahvoja ja raskausarpia kyljillä.

Lapsen kiljahdus suihkutilassa sai posket punaisiksi: "Äiti, sun tissit on paljon isommat kuin tuon tädin tissit!"

Vaikeahan sitä on kieltää. Tissejä on eri kokoisia. Ja mallisia. Naisen rinnat ovat kauniit.

Muutaman kerran jälkeen en enää ajatellut asiaa. Se tuntui taas normaalilta. Solahtaa ihmisjoukkoon.

Jos joku katsoo, hällä väliä. Katsokoon.

Kun on synnyttänyt kolme lasta alateitse, suhde omaan kroppaan muuttuu käytännönläheiseksi. Neuvolassa ja sairaalassa vartaloni on joutunut moneen kertaan tutkituksi ja katseiden alle. Vartalon toimintaa vahdittiin ja mitattiin. Kaiken on tapahduttava käyrien mukaan.

Synnytys itsessään on naisen vartalolle kuin Talvisota. Verta, eritteitä, kipua, tahtoa, voittoa. Kun useampi kymmenen silmäpari on nähnyt ihan kaiken, sitäkään ei enää hätkähdä.

Synnyttänyt nainen on suorittanut tärkeän tehtävän. Siihen naisen vartalo on tarkoitettu.

Joutuu hyväksymään, että lantio on nyt aiempaa leveämpi. Iholle on ilmaantunut uudenlaisia taisteluarpia.

Kummallista kyllä, vartalo myös palautuu. Iho ei jäänytkään roikkumaan, vaan hiljalleen kutistuu. Palautuminen vaatii kuitenkin töitä.

Ajattelin väsyneenä äitinä, että oma kroppa kuuluu vain hyväksyä. Sellaisenaan.

Mutta mitä, jos on paha olla? Ei jaksa.

Naisen vartalo on tehty käyttöön. Se on tehty liikkumaan. Sitä kuuluu rasittaa. Sille pitää antaa töitä.

Uimahallilla ymmärsin pikku hiljaa, että vartalo vaatii liikettä. Siistiä sisätyötä tekevälle ja illat lasten kanssa kotitöitä tekevälle äidille ei riitä pelkkä lepo.

Terve vartalo vaatii liikuntaa ja happea. Hiki pintaan ja lihaksille töitä.

Yhtäkkiä on ihanaa ylittää rajoja. Mennä mukavuusalueen ulkopuolelle. Kärsiä kipeistä lihaksista. Jaksaa taas nousta töissä portaat neljänteen kerrokseen.

Vaikka olemme kuuluisaa saunakansaa, suhde omaan vartaloomme on silti tabuja täynnä. Televisio, naistenlehdet ja some pitävät yllä hoikan ja virheettömän vartalon kauneusihannetta.

Toisenlaiset viestit kehottavat hyväksymään kaiken. Olemaan oma itsensä. Nauttimaan.

Voisiko sieltä välistä löytää terveen hyvän olon? Nautinnon hiestä, levosta, hyvästä ruuasta. Kohtuudella kaikkea.

Taisteluarvet jäävät merkeiksi eletystä elämästä. Ne muistuttavat, että olin muuten raju muija, kun selvisin. Loppuelämän tavoite voisi olla, että selvitään terveenä mahdollisimman pitkälle.

Hyvinvoiva vartalo ei ole pikamatka vaan maratoni. Peilistä katsovia hymyileviä silmiä reunustavat ohuet rypyt ja hiuksissa hohtaa harmaata. Hyvä olo näkyy.