Lukijalta

Asevelvollisuus 4.0

Juha Mäkinen
professoriMaanpuolustuskorkeakoulu
Lukijalta 08.04.2013

Suomalainen asevelvollisuus on tienhaarassa. On tarpeen pysähtyä miettimään – oikein kunnolla. Kaikessa kiireessä näyttää siltä, että olisi vain yksi tie eteenpäin johtaen ennemmin tai viimeistään myöhemmin yleisestä asevelvollisuudesta luopumiseen. Tarkemmassa tarkastelussa huomaamme, että jokaista kansalaista osallistava vaihtoehto on toki rakennettavissa ja myös kansantaloutemme kantokyvyn rajoissa. Mutta toki vain jos näin haluamme ja arvostamme osallistumista yhteiseen hyvään myös yhteistä turvallisuutta rakennettaessa.

Viimeaikaisessa turvallisuuspoliittisessa keskustelussa on joko kaivauduttu vanhanajan asevelvollisuusrakenteiden ”juoksuhautoihin” tai sitten maanpuolustuksen ulkoistamissuunnitteluun ammattilaisille. Keskustelu on myös eittämättömän materiaalikeskeistä. Jos yleisen oletuksemme mukaisesti loputtomasti ”diskuteeraavat” ruotsalaiset ajautuivat ”ammattiarmeijaansa” liiemmin keskustelematta, ja varsinkaan perusteluihinsa syventymättä, niin mitä tulevat vuodet meille suomalaisille ”keskustelemattomuuskulttuurissamme” oikein ovatkaan tuomassa?

Edetessämme yhteiskunnalliseen arvokeskusteluun tulisi mielestäni ottaa aivan alkuunsa ylivaalikautinen aikajänne ja horisontti, joka ei lopu EU:n ulkorajalle. On tarpeen huomata, että suomalaista asevelvollisuutta on alueellamme kehitetty jo 1870-luvulta alkaen. Pelkistän asevelvollisuutemme kehityskaaren kolmivaiheiseksi alkuvaiheistaan 1930-luvulle (siviilipalvelus) ja sittemmin 1990-luvulle (naisten vapaaehtoinen asepalvelus). Tässä tarkastelussa asevelvollisuus on entisestään tasa-arvoistunut, kytkien enenevässä määrin kansalaisia mukaan itsemme ja yhteiskunnan hyvinvoinnin ja turvallisuuden takaamiseen.

Parhaillaan syvennytään myös EU:n ulkopuolisiin maihin, joissa korkeatasoinen yhteiskunnallinen hyvinvointi kytkeytyy kansalaisvelvoitteiden kunnioittamiseen. Esimerkiksi Etelä-Korea ja Singapore ovat tällaisia maita mutta Euroopassa esimerkiksi Sveitsistä löytyy verraten puhuttelevaa ja opiksi otettavaa tässä kirjoitettuun liittyvää. Sveitsissä asevelvollisia esimerkiksi osallistetaan väestönsuojelutehtäviin ja reserviläistoiminta on edelleen arvossaan.

Käynnissä oleva kansalaiskeskustelu asevelvollisuuden tulevaisuudesta vaatii myös syventymistä peruskysymysten ja –käsitteiden äärelle. Turvallisuusviranomaisten parissa miellämme kansallisen turvallisuustoiminnan peruskysymyksiksi miltä suojellaan, mitä suojellaan ja miten suojellaan? Miltä suojellaan tematiikkaan liittyy uhkamalleihin ja itse uhkiinkin. Tuorein kansallinen valtioneuvostossa päätetty uhkamallikirjo on esitetty Yhteiskunnan turvallisuusstrategiassa (2010) mutta myös Sisäisen turvallisuuden ohjelmassa (2012) on asiantuntemuksella kansallisia uhkia käsitelty. Lisäksi sekä uhkamalleihin että uhkiin kohdennetaan ainakin globaalisti huomattavia tutkimuspanostuksiakin. Viimeistään viime vuosikymmeninä on ymmärretty miten laaja-alaisia turvallisuusuhat ovatkaan.

Miten sitten suojelisimme ja ketkä suojelisivat? Se kuuluisa ”joku muuko”? Nähdäkseni tämä on miellettävä laajempana kysymyksenä kuin yleensä varsinkaan julkisuudessa tohdimme käsitellä. Turvallisuusuhkien laaja-alaistuttua erilaisten varautumis- ja vastatoimenpiteiden kirjo laajenee entisestään. Vallalla on toimintakaava, jossa yhdestä uhkamallista kerrallaan työstetään kansallinen strategia toimenpiteitä varten. Nyt on vuorossa kyber mutta tarvitaan kokonaisvaltaisempaa otetta myös inhimillisten haasteiden ja ongelmien äärelle – pureutumista opetuksen ja kasvatuksen kysymyksiin.

Tulisiko yhteiskunnassamme ja kouluissamme pyrkiä kasvattamaan yksinomaisten ”Pisa-menestyvien päiden” täydennykseksi toimintakykyisiä kansalaisia? Siis sellaisia joiden fyysinen, sosiaalinen kuin eettinenkin toimintakyky vastaisi tulevienkin vuosikymmenten kasvavia vaatimuksia? Kansalaisia jotka olisivat enemmän kuin esimerkiksi kuluttajia tai työntekijöitä. Pitäisi olla sanomattakin selvää, että enimmillään noin vuodenkaan pituisessa ase- ja siviilipalveluksessa aiemman opetuksen ja kasvatuksen puutteita voida korjata. Ei vaikka nykyisin enenevässä määrin tähän tarvetta olisikin.

AIHEESEEN LIITTYVÄT ARTIKKELIT