Lukijalta

Kuuluuko susi oikeasti Suomen luontoon?

Lukijalta 09.11.2016

Meillä on susikeskustelussa jäänyt päällimmäisenä mieleen kaksi jo faktaksi tullutta toteamusta: ”Susi kuuluu Suomen luontoon” ja ”Susi ei ole tappanut ketään Suomessa 1800-luvun jälkeen”.

Tällaisista sanonnoista odottaisin jotain uutta perustelua kuin pelkän toteamuksen. Toteamukset ovat toistamalla muuttuneet todeksi.

Nimittäin väite, että susi kuuluu Suomen luontoon, on aivan yhtä totta kuin että poro kuuluu Suomen luontoon. Mutta aika harva ymmärtää sanonnasta, että poroja olisi Etelä- ja Länsi-Suomessa – kyllä ne kuuluvat Lappiin.

Samalla tavalla, jos joku olisi 1960–1970-luvulla sanonut, että susi kuuluu Suomen luontoon, sen olisi ymmärretty tarkoittavan lähellä Neuvostoliittoa olevaa aluetta.

Kukaan ei voinut päätellä asian koskettavan jotain muuta aluetta – ei ainakaan maan lounaiskolkkaa. Eihän täällä silloin ollut susia.

Historiaa pitää katsoa vähän kauemmas kuin parinkymmenen vuoden taakse. Sudethan hävitettiin 1800-­luvun lopulla melkein kokonaan, ja syynä oli se, että ne tekivät tavattoman paljon tuhoja tappamalla sekä karjaa että myös ihmisiä.

Toki silloin olivat susi­määrätkin suuremmat. Kylät oli pakko rakentaa niin, että saatiin muodostumaan niin sanottuja susipihoja eli rakennukset ja aidat muodostivat suljetun alueen.

Eteläinen Suomi oli käytännössä sata vuotta aluetta, jossa petoja ei ollut. Kaikki idästä rajan yli tulleet pedot hävitettiin välittömästi ennen kuin ne ehtivät lisääntymään ja tekemään tuhoja. Joku ehti joskus hetkeksi tänne lounaiseenkin kolkkaan.

Koko 1900-luvun ajan rakentaminen kaupunkien ulkopuolella perustui siihen, ettei täällä ole petovaaraa ja myös karjan laiduntaminen perustui samaan ajatukseen. Kylien talot eivät enää olleet nurkat kiinni toisissaan, vaan rakennettiin väljemmin. Sodan jälkeen asutettiin Karjalasta tulleet evakot, silloin kylät rakennettiin entistä enemmän hajalle.

Kun tullaan lähemmäksi tätä aikakautta, tehtiin kovin ristiriitainen päätös: vuosina 1995–1996 päätettiin, että sudet saavat levittäytyä koko Suomen alueelle. Päätöksen alullepanija oli silloinen maa- ja metsätalous­ministeri Kalevi Hemilä. Luonnonvarain­valiokunnan puheenjohtaja oli silloin Jari Koskinen ja suurpeto­työryhmän puheenjohtaja oli Erkki Pulliainen.

Päätös oli monestakin näkö­kulmasta perustuslain vas­tainen, mutta siitä ei ole kukaan valittanut (ei ainakaan vielä) ja se päätös on voimassa.

Mitkä olivat esityksen alullepanon taustat, sitä en ole saanut selville. Mutta koko prosessi tehtiin ilman julkisuutta, ja itsekin löysin tämän tiedon vasta muutama vuosi sitten.

Mitään valmiuksia näillä alueilla ei ollut vastaanottaa uusia asukkeja. Silloin alkoi monen lain muuttaminen susia hyväksyväksi.

Ihmisiä alettiin valistaa aika värikkäilläkin keinoilla, kuinka susien kanssa voi elää. Piti todistaa, ettei susi ole vaarallinen ja tuli toinen lentävä lause – eihän susi ole tappa­nut ketään sataan vuoteen. Lause on tavallaan totta, mutta johtuu ainoastaan siitä, ettei täällä ollut sinä aikana susia.

Eletään tätä päivää ja nyt valtioneuvosto myöntää muutamia lupia susien niin sanottuun kannanhoidolliseen vähentämiseen.

Asutusta ei ole voitu muuttaa 1800-luvun malliin, ja sudet kulkevat täällä asutuksen keskellä lisääntyen uusille alueille.

Nyt ainoastaan kirjataan, jos joku on suden nähnyt ja suuri osa jää ilmoittamatta. Poliisilait ovat muutettu sellaisik­si, että nopeita valtuuk­sia ei käytännössä ole.

En ole huomannut myöskään yhtään tutkimusta, jossa suden peto-ominaisuuden olisi todettu hävinneen.

Osa ihmisistä – niin sanotut eläinaktivistit ja vastaavat ääriryhmät – ovat sitä mieltä, ettei yhtään sutta saa tappaa, kun ne eivät ole kellekään vaarallisia.

Lopputulemana täällä maaseudulla pelätään, milloin tulee tilanne, jossa eläimien lisäksi joku pieni lapsi ihan oikeasti osuu susilauman kohtaamaksi.

Lapsi ei välttämättä tiedä ohjeista mitkä toimivat, kun on ympärillä lauma susia, jotka eivät olekaan pelokkaita.

Pekka Heikkilä

Uusikaupunki

AIHEESEEN LIITTYVÄT ARTIKKELIT