Lukijalta

Miten olla, kuin eleä

J. Ruokoja
Laihia
Lukijalta 01.08.2014

Alkaa olla aika, vai menikö se jo, jolloin voisi irtautua joutavasta, laskea aseen ja luopua väkivallasta, henkisestäkin, eli antautua kauneuden edessä, niin fyysisen kuin henkisenkin:

”Ruislinnun laulu korvissani, tähkäpäiden päällä täysikuu: kesäyön on onni omanani, kaskisavuun laaksot verhouu...”

Näin tunnelmoi rakastetuin ja luetuin runoilijamestarimme, suuri boheemi, Eino Leino, kesällä 1903 katsellessaan Kangasniemellä ystävänsä Otto Mannisen talon ullakkokamarin ikkunasta edessään leviäviä viljapeltoja ja kuunnellessaan suviyön ääniä”.

Noin luonnehtii lausuntataiteilija ja opettaja Liisa Majapuron kokoomateoksen esittely ja jatkaa, että ”Nocturnen maisema, runon, joka kohosi ylimmäiselle ykkössijalle, kun Yleisradio vuosia sitten peräsi Suomen kansan lempirunoja. Olen jokseenkin varma siitä, että tulos nykyisin olisi täsmälleen sama”.

Kun sanotaan, että aika on muuttunut, puolustellaan ja hyväksytään yleensä ajan tuomaa saastaa ja luonnotontakin eli on aika katsahtaa luonnon fyysisen ja henkisen tarjonnan perään.

On onni, jos on saanut lahjaksi kauneuden ja hyvyyden arvostuksen lahjan ja himmentämättömän viattoman hymyn.

Näinä päivinä kun vanhanajan hellekin hellii, näkyy varjostakin muuttumatonta. Viikon päivät on saanut avittaa rusakon poikia säilymään variksenpojan vihalta. Kuinka lie selvinneet?

Illan hämärtyessä emot tulivat etsimään ja syöttämään. Jaakon päivän aattona, laihon reunaa pitkin fasaaniemo vei poikalaumaansa (6–8 kappaletta) varovasti lokkien reviirillä.

Todennäköisesti kesän lämpimin päivä tänään hellii perisuomalaista hengenkin antimella ”Lönnrotin puun varjossa” vasten sodan valloittamaa mediaa, jonka anti jääköön fyysisten rajojen ja henkisten arvojen taa.

AIHEESEEN LIITTYVÄT ARTIKKELIT