Lukijalta

Susikanta on liian suuri ja kasvaa edelleen

Ville Kuivalainen
Suomen metsästäjäliiton jäsenSiilinjärvi
Lukijalta 22.10.2014

Metsämiehen toimintaympäristö on muutoksen kourissa. Varsinkin niiden, jotka käyttävät ajavaa tai haukkuvaa koiraa kaverina jahdissa. Syynä muutokseen ovat kasvavat petokannat.

Susikanta jatkaa kasvuaan, ja karhukin näyttäytyy yhä useammin. Tämä syksy on ollut ikäviä uutisia täynnä niin lehdissä kuin sosiaalisessa mediassa. Metsämiehen parhaan kaverin, koiran, susi on syönyt tai raadellut henkihieveriin kesken jahdin. Tapauksia on useita, eivätkä kaikki edes tule julki.

Susikannan kasvua todentaa hirvien pakoilu alueelta toiselle. Eihän hirvikään tyhmä luontokappale ole, joten se hakeutuu alueelle, jossa ei hukkapartio uhkaa. Hukattomat alueet on vähissä, ja niinpä hirvillä on jatkuvasti reppu selässä.

Totuutta on turha peitellä. Susipolitiikkaan on saatava muutos. Kanta on liian vahva. Moni metsämies jättää koiran kotiin, koska kukapa perheenjäsentä tahallisesti hukan ruuaksi lahjoittaa.

Perheessämme metsästys jatkuu kolmannessa polvessa. Ajavaa koiraa käytettiin vuosikymmeniä, mutta susikannan kasvun vuoksi siitä on luovuttu. Vanhin jahtimies jättäytyi hirvitornin vartijaksi, ja haulikko on piiput puhtaana asekaapissa.

Pitkän paussin jälkeen hommasin jahtikaveriksi perheeseen Suomen pystykorvan. Pikinokka on isän ja pojan yhteinen jahtikaveri ja koko perheen silmäterä.

Tapion viljavainiot on Ylä-Savossa. Siellä susia on joka metsäpalstalla ja asutuksen liepeillä. Koiran irtilaskeminen metsään hirvittää, kun takaraivossa jyskyttävät kuvat susien raatelemista koirista.

Asialle on tehtävä jotain, koska osa metsästäjistä on valmis ottamaan oikeuden omiin käsiin. Se on väärin, mutta ymmärrän sen metsämiehen tunteita, joka tutkapannan välityksellä on kuunnellut susien herkuttelevan omalla ystävällä.

Susi kuuluu Suomen luontoon, mutta susikannalla on liian kattava peitto halki maan. Kun aloitin metsästyksen 1980-luvun alussa, sudesta ei tiedetty kuin itärajan pitäjissä.

Puskasta huutelun aika on ohi. Susi-luontoillat eivät ongelmaa poista, hieman ehkä näkyvyyttä parantavat ja tunteita lauhduttavat. Petoluvat kaipaavat enemmän paikallistason tietämystä ja päätösvaltaa.

EU ei saa sanella eikä määritellä meidän kurkun käyryyttä, saati tehdä Suomesta villipetojen Natura-aluetta.

Suden ehdoilla ei pidä päätöksiä tehdä, saati metsästää.