Vieraskolumnit

Minustako helsinkiläinen?

Seppo Vuokko
Vieraskolumnit 20.11.2017

Perheemme vuosittain maksamilla verotonneilla ei Helsinkiä paljon rakenneta.

Arvoisa herra pormestari! Haluatko minun todella muuttavan Helsinkiin? Onko väkiluvun kasvattaminen niin tärkeää, että kuka tahansa on tervetullut – vai haluaako herra pormestari vain hyviä veronmaksajia, varakasta ja hyvin toimeen tulevaa väkeä?

Vaikka olen saanut akateemisen koulutuksen ja jonkin verran julkisuuttakin, en ole hyvä veronmaksaja. Perheemme vuosittain maksamilla muutamalla verotonnilla ei Helsinkiä paljon rakenneta.

Summa ei edes riittäisi meistä aiheutuviin terveys- ja sosiaalikuluihin, sillä Helsingissä asuaksemme tarvitsisimme asumistukea.

Sen sijaan täällä maalla pärjäämme hyvin. Tuloilla, jotka ovat vaihdelleet nykyrahassa laskien tuhannesta kolmeen tuhanteen euroon kuukaudessa, olemme hankkineet vanhan maatilan rakennukset ja kaksi ja puoli hehtaaria maata.

Tavoitteena on ollut elämiseen riittävä toimeentulo, ei pankkitilin paisuttaminen. Aina olemme osallistuneet myös palkattomaan vapaaehtoistyöhön muun muassa muonittajina, retkioppaina ja kuljetuspalveluin: autossamme ovat kulkeneet niin pässi, piano kuin marttojen astiatkin.

Selviytymisestämme täytyy kyllä kiittää Luumäen säästöpankkia, Osuuskaupan Kannuskosken myymälää sekä lukuisia kyläläisiä, jotka auttoivat silloin, kun tiukkaa oli. Kauppaa ja pankkia ei enää ole: molemmat ovat menehtyneet pääkaupunkiseudulta ajetun keskittämispaineen uhreina.

Nyt olemme velattomia ja näissä oloissa hyvin toimeen tulevia. Eihän se tarkoita, että seisoisimme tumput suorina, vaan toimeentulo edellyttää jatkuvaa työtä.

Talomme on samaan aikaan paratiisi ja työsiirtola. Kunnossapito ja eläminen vievät muutaman tunnin joka päivä: talvella lämmitys, kesällä puutarhanhoito, syksyllä sadonkorjuu; jossakin välissä on metsästä tehtävä polttopuut, ei tulevan talven vaan sitä seuraavan tarpeisiin.

Kesän työt tuottavat suuren osan talvenkin ravinnosta. Syksyllä pakastimet ovat täynnä ruokaa. Emme edes yritä saada niitä tyhjiksi maaliskuussa, jolloin kaupunkilehtien ruokatoimittajat vaahtoavat, että nyt on aika syödä viimeiset marjat.

Uutta satoahan saamme vasta loppukesästä, eikä ole mitään takeita siitä, että joka vuosi marjoja on yhtä runsaasti.

Kun astun ovesta ulos, olen keskellä luontoa. Keväällä ja kesällä kaikkialla kaikuu lintujen laulu, syksyllä ja talvella nautin hiljaisuudesta.

Tietoa ja kokemusta luonnosta saan heti, kun avaan oven. Lähimmän erittäin uhanalaisen lajin – sienen – elinpaikka on viisikymmentä metriä ovelta.

Tontillamme ovat pesineet pikkutikka, pikkulepinkäinen ja käenpiika, joiden menestyksestä suojelijat kantavat huolta. Lähin korpin pesä on 300 metrin päässä, viime kesänä koppelo hautoi muniaan puutarhassamme mustaherukkapensaan alla. Haarapääskyt pesivät navetan vintillä ja yllättäen myös ulkopuolella räystään alla.

Jos on kuuma, kävelemme hiukan toista sataa metriä kukkakedon poikki ja pulahdamme lampeen – eikä uimapukua tarvita!

On maalla asumisessa huonojakin puolia. Ammatillisesti suurin on se, että perin harvoin tapaan toisia biologeja, joiden kanssa voisi keskustella alan kysymyksistä. Tieteellistä kirjastoakin kaipaan, mutta sen olen korvannut tilaamalla surutta lehtiä ja kirjoja. Sillä rahalla, joka niihin menee, ei monta kertaa Helsingissä käy!

Mitä minä tekisin kaupungissa – mököttäisin sohvalla, katsoisin televisiota ja joisin kaljaa.

Niin herra pormestari, jos minä muuttaisin kaupunkiinne, minusta tulisi lyhyessä ajassa juoppo tai mielenterveyspotilas. Sen tekisi melu, ahtaus ja mielekkään tekemisen puute. Ehkä pysyttelemme kumpikin omalla reviirillämme ja sinä voisit uskoa, että maaseudun asukkaat voivat todella viihtyä omalla kotiseudullaan.