Vieraskolumnit

Ei enää strategista hallitusohjelmaa

Timo Kaunisto
Vieraskolumnit 22.10.2018

Nelisen vuotta sitten ajattelin, että Juha Sipilän idea strategisesta hallitusohjelmasta on raikas ja kokeilemisen arvoinen. Taustalla oli kahdenlaisia kokemuksia. Ensinnäkin hallitusohjelmat olivat 2000-luvulla paisuneet valtaviksi, ja niissä sovittujen asioiden koko vaihteli naulasta Natoon.

Toiseksi, edeltävä Kataisen-Rinteen katastrofihallitus oli sopinut ohjelman, johon se ei lopulta itsekään uskonut. Hallituksen ministerit kaatoivat itse esityksiään eduskunnassa.

Enää en ajattele niin. Ymmärsin silloin, että hallituksen strategia on sellainen, jota seurataan ja jota päivitetään tilanteen mukaan. Tavoite oli myös häätää vallan liepeille parkkeeranneet etujärjestöt lobbareineen loitommalle valmistelusta. Kun hallituksen ministerit ottaisivat enemmän vastuuta omista esityksistään, niitä voitaisiin tarmokkaammin kuskata perille.

Mutta politiikkaa ei johdeta kuin yritystä. Politiikassa kaikki vaikuttaa kaikkeen etkä voi koskaan olla aivan varma, ketkä ovat pelaamassa ja mihin maali on siirretty. Ensimmäinen iso pettymys tuli sote-valmistelussa jo 2015, jossa kokoomus taikoi hatusta valinnanvapauskortin. Kepulla ei lopulta ollut muuta mahdollisuutta kuin hyväksyä uudistukseen siihen alun perin kuulumaton laajennus. Kokoomuksella lienee toisenlainen käsitys, mikä johtuu strategisen sopimisen epämääräisestä luonteesta.

Uusia solmuja jouduttiin aukomaan ministeri Bernerin esityksistä, joissa haettiin uudenlaisia omistuksen ja toiminnan yhdistelmiä liikenteeseen. Sähköpyörille taiottu tuki taittoi vähäpätöisyydestään huolimatta uusia nikamia porvariyhteistyöstä. Valtiovarainministeriön strateginen vastaus Bernerille oli ”unohtaa” perustienpidon rahat syksyn budjettiesityksestä.

Strateginen hallitusohjelma pysyi samanlaisena jopa perussuomalaisten hajottua ja sinisten jatkaessa. Hallituskriisi ei tuonut uutta ohjelmaa ja uudistettuja tavoitteita. Taipaleensa puolivälissä uuteen hallitusohjelmaan olisi jälkeenpäin ajatellen saattanut olla isostikin tarvetta. Talous oli jo kääntynyt parempaan mutta maakuntauudistus näkyvästi kriisiytymässä ja suhteet ay-liikkeeseen haavoittuneet. Silloin päätettiin mennä samoilla spekseillä – vain ministereitä kierrättäen.

Ammattiyhdistysliikkeen kanssa Sipilän hallitus ei pärjää strategisesti eikä käytännössä. Kolmesti lattiasta nostettu kiky-sopimus näyttää jättäneen niin pahoja ruhjeita suhteisiin, että törmäys oli ilmeinen. On myös aika onttoa todistella, että tässä viimeisessä taistossa tapellaan vain kansanvallan puolesta, kuten ministeri Sampo Terho pauhasi. Väistellessään ay-liikettä hallitus on päästänyt pöytäänsä Suomen Yrittäjien Mikael Pentikäisen, jonka painostus on ihan yhtä ulkoparlamentaarista kuin Hakaniemen lakonlietsojienkin.

On sinällään kunnioitettavaa yrittää uudistaa etujärjestöjen Suomea. Itse en hoksannut keväällä 2015, että sodaksi tämä menee. Ei sitä tarkoittanut varmaan pääministeri Sipiläkään. Siinä strategisessa ohjelmassa puhuttiin paikallisen sopimisen edistämisestä, josta käytiinkin kolmi- tai peräti nelikantaisia neuvotteluja viime talveen saakka. Saavutetun mallin tyrmääjä oli sama Pentikäinen, joka nyt yllyttää yrittäjiä ja vähän kepulaisiakin kunnon taisteluun.

Politiikassa pitäisi välttää kaikkia ”viimeisiä taisteluja” ja selkävoittoja. Olen myös sen verran vanhanaikainen yrittäjä, että arvostan eniten sopimista ja sopimusten noudattamista. Irtisanomisen helpottaminen ei ole ihan ensimmäinen juttu omalla asialistallani. Yleensä aluksi pitäisi saada niitä työn tekijöitä. Sellaisista, joilla on asenne kohdallaan, on suuri pula, ainakin käsillä tekemisen aloilla. Hallituksen ammattikoulu-uudistus ei helpota yritysten arkea.

Pienillä työpaikoilla – ja usein suuremmillakin – homma perustuu luottamukseen. ”Luottamus” on sattumalta myös Pentikäisen ennen eurovaaleja julkaiseman kirjan nimi. Eduskunnassa on ollut kiehtovia, puoluerajat ylittäviä lukupiirejä. Keskustelun voisi aloittaa Mikaelin kirjan tihraamisella, ennen kuin koko Suomi lakkoilee itsensä lamaan.