Vieraskolumnit

Kirkon ei tule toimia ympäristöjärjestöjen keppihevosena

Susanna Koski
Vieraskolumnit 14.11.2018

Rohkenen epäillä, että kirkkoherroilla olisi ilmastopolitiikka osaamisen kovinta ydintä.

Jokaisen metsäasioista kiinnos­tuneen on syytä kiinnostua kirkollisvaaleista viimeistään nyt.

Seurakuntavaalikoneessa on voimakas painotus ilmasto- ja ympäristökysymyksissä, kuten kirkon roolista ilmastovaikutusten pienentämisessä.

Vaarallisin esimerkki lienee kysymyksen asettelu: ”Kirkon tarjoiluissa ja ruokailuissa tulisi ottaa huomioon ruuan ilmastovaikutukset, esimerkiksi lihan tarjoamista tulee välttää.”

Pelkästään kymmenen viime vuoden tapahtumien ja ilmiöiden perusteella voisi kärjistäen todeta, että aina kun kirkko osallistuu ydintehtäviensä ulkopuolisiin mutta ajankohtaisiin yhteiskunnallisiin keskusteluihin, on syytä valpastua.

Esimerkiksi Helsingin tuomiokirkon kryptassa järjestettiin lokakuun lopulla Meidän metsämme -tapahtuma, joka otti kantaa Suomen metsähakkuiden rajoittamisen puolesta. Tilannetta oli kirjaimellisesti itkemässä myös maaemoa esittävä performanssitaiteilija.

Kyseisen metsätapahtuman suojelijana toimi vieläpä edellinen arkkipiispa Kari Mäkinen.

Kirkon pyrkimys profiloitua metsäpolitiikassa herättää hämmennystä, sillä ainakin maaseudulla nimenomaan seurakunta on kohtuullisen merkittävä maan- ja metsänomistaja.

Suomen seurakuntien yhteenlaskettu metsäomistus on 170 000 hehtaaria. Seurakuntien metsätalouden tuotot olivat reilut 22 miljoonaa euroa viime vuonna.

Omaisuuseriä on vuosikymmenten saatossa siirtynyt edesmenneiltä testamenttien kautta usein kuntien ja seurakuntien yhteisomistukseen.

YK:n ilmastoraportin kirjaukset ja politiikkasuositukset erityi­sesti koskien metsiämme ovat olleet kuuma puheenaihe IPCC:n raportin julkistamisesta saakka. Metsistä puhutaan kaikkialla.

Lokakuun istunnossaan Pohjoismaiden neuvosto hyväksyi konservatiiviryhmämme aloitteen, joka koski metsäasioissa tehtävää pohjoismaista yhteistyötä EU:n suuntaan.

Pohjoismailla on ainoastaan voitettavaa puolustaessamme kansallista metsäpolitiikkaamme eli metsiemme kestävää käyttöä. Boreaaliset metsämme ja metsänhoitokulttuurimme ovat sen verran lähellä toisiaan.

EU:n ilmastopolitiikka, kansallisista metsävaroista riippumatta, vaikutuksineen koskettaa koko Euroopan talousaluetta.

Olen saanut uuden hirvimetsä­harrastukseni ansioista käytännön kuvitusta julkisuudessa käydylle keskustelulle metsien monimuotoisuudesta ja kestävästä metsänhoidosta.

Harvoin tulee samalla mitalla haravoitua erilaisia ja toisistaan poikkeavia metsämaastoja.

Olen herkeämättä etsinyt merkkejä monimuotoisuudelle maalatuista uhkakuvista, mutta käytännön kokemus on ainakin tällä henkilökohtaisella otannalla osoittanut puheet pikemminkin teoretisoiviksi ja todellisuudesta vieraantuneiksi.

Kenttäharjoituksia suosittelen kaikille asiasta kiinnostuneille.

Kaikkiaan olen sitä mieltä, että kirkon tulisi keskittyä ydintehtäviinsä. Mikäli kirkko seurakuntineen kuitenkin päättää ottaa eturintama- aseman ilmastonmuutoksen torjunnassa ja ympäristö­kysymyksissä, pitäisi asia­kysymysten tuntemus olla hallussa.

Keinot ja niiden valinta päämäärien tavoittelussa ovat juuri sitä politikoinnin kiistanalaisinta aluetta.

Kunnioittaen rohkenen epäillä, että esimerkiksi seura­kuntien kirkkoherroilla olisi ilmastopolitiikka osaamisen kovinta ydintä. En näe, että niin pitäisikään olla. Siksi kirkon rooli keskustelussa tuntuu vähintäänkin päälle liimatulta.

Kirkon antautuminen yliluonnonsuojelua harjoittavien ympäristötoimijoiden keppi­hevoksesi voi tehdä kirkon ”ajassa elämisestä” paljon haastavampaa sen sijaan, että se keskittyisi ydintehtäviensä kautta päivittämään itseään.

AIHEESEEN LIITTYVÄT ARTIKKELIT