Vieraskolumnit

Raportti tuli – entä nyt?

Susanna Koski
Vieraskolumnit 13.02.2019

"Raportissa oli kovin vähän mitään uutta."

Viime torstaina julkaistiin vuorineuvos Reijo Karhisen raportti, jonka laatimisen hän oli saanut toimeksiantona kesäkuussa 2018 pääministeri Sipilältä.

Karhisen tehtävänä oli laatia lista toimenpiteistä, joilla maatalouden yrittäjätuloa voitaisiin parantaa vuositasolla 500 miljoonalla eurolla.

Raportin kiistattomin ansio on siinä, että se on kuullut koko ruokaketjua perusteellisessa selvitystyössään. Raportin toimenpide-ehdotuksia on kiitelty laajasti ja syystäkin, sillä nopeita ratkaisuja alan kannattavuuskriisiin ei ole olemassa.

Kun ansiokas ja kiitelty raportti laitetaan politiikan kehyksiin, tilanteessa on äkkiä paljon vähemmän ylistettävää. Sanonta, jonka mukaan politiikassa asiat yleensä ovat, miltä näyttävät, pätee myös tässä.

Ja sanottava se on; raportissa oli kovin vähän mitään uutta. Ideat ruokaketjun yhteisestä ruokapöydästä, tukipolitiikan keskittämisestä aktiiviviljelijöille, kaupan asiakasdatan avaamisesta, elintarvikeviennin edistämisestä, byrokratian karsimisesta tai alan tukipalveluiden uudelleen organisoinnista keskitettyyn osaamis- ja palvelukeskukseen eivät totisesti ole ennen kuulumattomia. Mielestäni näistä aiheista on keskusteltu koko ajan. Ei siis ihme, että parhaimmat ja toteutettavissa olevat ideat saivat oitis poliittisen hyväksynnän.

Ilmeisesti tässä tarvittiin vain ulkopuolinen auktoriteetti kertomaan, mitkä ovat oikeita toimenpiteitä alkutuotannon kannattavuuden parantamiseksi. Sekin sopii, sillä olennaista ovat lopputulokset, toissijaista on, kuka tai mikä taho ajatukset esittää. Tyypillisempiä ovat tilanteet, joissa poliitikot joutuvat ampumaan alas erilaisten raporttien ehdotuksia.

Kysymys kuitenkin kuuluu, millainen arvo raportin ehdottamille toimenpiteille politiikassa annetaan? Etenkin kun se tilattiin parahiksi ennen vaaleja, eikä esimerkiksi vaalikauden alkuun, jolloin mahdollisuudet toimeenpanna uudistuksia olisivat olleet huomattavasti suuremmat. Tämän vaalikauden maatalouspolitiikkaa ovat rytmittäneet erilaiset kriisit, mutta viljelijät ovat olleet ahtaalla jo paljon aiemmin. Moni on jo ehtinyt lopettaa viljelyn.

Eräänlaisena turvalauseena onkin jo ennätetty todeta, että ”monia Karhisen hyvältä kuulostavia ehdotuksia ei voi sellaisenaan siirtää käytäntöön” (Ilkka 8.2.). Itselleni tämän politiikan suurimpia mysteereitä on, miten ihminen ei voi muuttaa ihmisten säätämiä lakeja tai toimintatapoja.

Ilmeisesti tällaista tilannetta, jossa politiikka ei pysty omin toimin tai edes ulkopuolisin neuvoin uudistumaan, tarkoitetaan sanottaessa, että politiikka on rikki.

Kun maataloutta ei alan hallinnossa käsitellä ensisijaisesti elinkeinona ja liiketoimintana, vaan ruuantuotannolle asetetaan muitakin arvoja esimerkiksi suhteessa ympäristöön, tekee se kannattavuuden kehittämisestä haasteellista, jopa toissijaista.

Kasvava elintarvikevienti on kestävin tapa lisätä alkutuotannon kannattavuutta. Viime viikolla PTT:n selvityksessä Suomen elintarvikeviennin kehityksestä todetaan, että elintarvikeviennin tilanne on pysynyt samana kymmenen vuotta. Viennin rakenne ja kohdemaat ovat samat vuodesta 2008 vuoteen 2017.

Sipilän hallitusohjelman tavoitteena oli elintarvikkeiden kauppataseen alijäämän supistaminen 500 miljoonalla, mutta alijäämä on kasvanut. Kauppataseen alijäämästä tulisi katse nostaa viennin arvon kasvattamiseen.

Karhisen raportin arvo on nähtävä myös niin, että se voisi toimia eräänlaisena manuaalina, johon kulloinkin harjoitettua politiikkaa voi peilata ja pohjata. Oma mielikuvitukseni kotimaisen maatalouden tulevaisuudesta on nimittäin koetuksella tilanteessa, jossa seuraavan hallituksen muodostaisivat maamme punavihreät puolueet.

AIHEESEEN LIITTYVÄT ARTIKKELIT