Politiikka

Mikael Jungner haaveilee ruuan suhteen omavaraisesta Helsingistä – kuinka pitkälle päästään kerrosviljelyllä ja kattopuutarhoilla?

Politiikka 02.09.2018

Kaupunkiviljelystä povataan ratkaisua tulevien vuosikymmenten ruokapulaan. Suomessa on ehdotettu jopa omavaraista Helsinkiä. Mitä sen saavuttamiseksi olisi tehtävä?


Kuvakooste. Alkuperäiset kuvat: Markku Vuorikari ja Jarkko Sirkiä
Senaatintorin viljapellot ovat valmiina puintiin.

”Helsinki voisi ottaa tavoitteeksi ruuan omavaraisuuden”, Mikael Jungner twiittasi elokuun alussa.

”Siis ravinnon suhteen omavarainen Helsinki.”

Jungner oli puhunut kerrosviljelijöille ja sparrannut alan yritysten kanssa. Omavaraisuus ei ehkä toteutuisi heti, mutta:

”Se saisi tekemään oikeita asioita. Kerrosviljelyä, kiertotaloutta, infraa, tutkimusta ja tuotekehitystä. Kaikki todella tarpeen pomppuisella 2030-luvulla”, hänen twiittinsä päättyi.

Moni älähti. Miten Helsinki voisi tuottaa kaiken kaupunkilaisten tarvitseman ravinnon? Miksi moiseen pitäisi edes pyrkiä?

”Omavaraisuus voidaan ottaa tavoitteeksi, mutta sitä ei tarvitse saavuttaa. Jos tämä tavoite olisi olemassa, se ohjaisi esimerkiksi kaavoituspäätöksiä”, Jungner kertoo MT:lle.

Helsingin ei hänen mukaansa tarvitsisi – omavaraisenakaan – irtautua muun maan ruuantuotannosta. Tarkoitus olisi ainoastaan kehittää edellytyksiä esimerkiksi kerrosviljelylle.

Ilmastonmuutoksen edetessä maailman viljelykelpoinen pinta-ala supistuu. Keinoja ruokaturvan lisäämiseksi on etsitty kaupungeista.

Tutkijayhteisö on puhunut kaupunkiviljelyn mahdollisuuksista jo jonkin aikaa. Arvioiden mukaan kaupungit voisivat tuottaa kolmanneksen asukkaiden syömistä hedelmistä ja kasviksista ja 10–15 prosenttia ravintoproteiineista.

Keinoiksi on ehdotettu kattopuutarhoja, yhteisöviljelypalstoja ja vertikaaliviljelyä, kasvitehtaita ja niin edelleen.

Arviot on kuitenkin tehty maissa, joissa ilmasto on armollisempi kuin Suomessa.

Vaikka Australiassa voidaan tuottaa kymmenesosa ravintoproteiinista omalla takapihalla, ei se tarkoita, että Suomessa pystyttäisiin samaan.

Siitä huolimatta tutkijat myös Suomessa katsovat, että tulevaisuudessa kaupunkien on tuotettava ainakin osa siellä syödystä ruuasta.

Tätä Jungnerkin tarkoitti. Että Helsingin tulisi parantaa esimerkiksi kerrosviljelyä harjoittavien yritysten toimintaedellytyksiä; että Suomessa voitaisiin kehittää järjestelmiä, joiden avulla haavoittuvaisemmassa asemassa olevat kaupungit voisivat parantaa ruokaturvaa; että kaupunkirakenteessa tulisi huomioida paremmin kiertotalouden periaatteet.

Vaan entä jos Helsinki todella ottaisi kunnianhimoiseksi tavoitteekseen omavaraisuuden ravinnon suhteen? Se vaatisi suunnattomia rahallisia ja aineellisia ponnistuksia. Koko kaupunki tulisi käytännössä rakentaa uudelleen.

Helsingin maapinta-ala on hieman yli 250 neliökilometriä. Kaupungissa elää viimeisimpien tietojen mukaan reilu 645 000 ihmistä. Tällaisen ihmismäärän ruokkiminen ei ole pieni tehtävä. Pelkästään kaupungin viljatarpeen täyttämiseksi tarvittaisiin 104 neliökilometriä peltoja.

Mukaan ei ole edes laskettu oluen panemiseen tarvittavaa mallasohraa.

Viljelypinta-alaa pitää jyvittää myös öljykasveille ja juureksille. Voidakseen täyttää asukkaiden viljan, rypsin, porkkanan, lantun, punajuuren ja sokerin tarpeen, Helsingin täytyy lainata muutama sata hehtaaria Espoolta tai Vantaalta. Omat maat eivät siihen nimittäin riittäisi.

Ja jos Helsingissä halutaan syödä perunaa saman verran kuin nyt, tarvitsee kaupungin pinta-alaa kasvattaa reilulla kymmenellä neliökilometrillä.

Lisäksi kaupungin tulee varmistaa asukkaiden proteiininsaanti.

Jungnerin visiossa omavaraisen Helsingin tulee siirtyä pitkälti kasvisruokaan. Toinen vaihtoehto olisivat hyönteiset, sillä niissä on runsaasti proteiinia ja ne muuntavat rehun proteiiniksi paljon muita eläimiä tehokkaammin.

Myös soijapavussa on runsaasti proteiinia, mutta se ei menesty Suomen oloissa.

Voisiko kerrosviljely vastata tilan ja ilmanalan aiheuttamiin pulmiin? Kyllä, ainakin osittain. Esimerkiksi tomaatteja, kurkkuja ja lehtivihanneksia kuten salaatteja ja yrttejä on mahdollista viljellä kerroksissa niin, että toiminta on kaupallisesti kannattavaa.

Kerrosviljelyssä kasvit kasvavat useassa päällekkäisessä tasossa, jolloin viljelytilaa saadaan käyttöön enemmän.

Luonnonvarakeskuksen (Luke) johtavan tutkijan Kari Jokisen mukaan periaatteessa mitä tahansa muutakin kasvia voidaan viljellä kontrolloiduissa kasvuhuoneissa. Kaupallisesti se ei välttämättä kuitenkaan kannata.

Nykyisin kerrosviljellyissä kasveissa kuiva-ainepitoisuus on matala. Esimerkiksi salaatissa suurin osa painosta on vettä. Proteiinipitoisia kasveja, kuten papuja on vaikeampi kasvattaa tällä menetelmällä. Lisäksi hernekasvien juurissa elää bakteereita, joiden lisääminen kasvuliuokseen on teknisesti vaikeaa.

Myös kasvuaika vaikuttaa viljeltävän kasvin kannattavuuteen. Salaattisato voidaan korjata kerrosviljelmässä parin kuukauden välein. Viljaa ja perunaa saataisiin kahdesti, ehkä kolmesti vuodessa.

Vaikka kaikki kaupunkilaisten ruoka olisi periaatteessa mahdollista kasvattaa täysin kontrolloiduissa kasvuhuoneissa, tuotetun ruuan hinta olisi liikaa suurimmalle osalle ostajista.

”Kyllä esimerkiksi omenapuita voitaisiin viedä sisälle kasvatettavaksi. Jos kuluttajat olisivat valmiita maksamaan omenakilosta vaikka 15 tai 20 euroa, niin mikäs siinä”, Jokinen sanoo.

Kasvitehdas on hieman kuin kasvihuone, jossa kaikki on säädeltyä. Sisään ei tule auringonvaloa, kasvit kasvatetaan lamppujen alla. Lämpötila, ilmankosteus, kasvualusta ja ravinteiden määrä on kaikki ihmisten ohjaamaa.

Kasvitehtaiden suljetuissa kierroissa kuluu vähemmän ravinteita kuin peltoviljelyssä. Sekin vähä on kuitenkin hankittava jostain.

Helsinkiläisten onneksi jokainen asukas on kävelevä lannoitetehdas. Kaupunkilaisten epäonneksi heidän tuottamansa lannoitteet eivät sellaisinaan kelpaa viljelykäyttöön.

”Lannoituskäyttöä varten tavara pitäisi erotella hyvin tarkasti, esimerkiksi raskasmetallien ja lääkejäämien vuoksi”, Luken tutkimusprofessori Sirpa Kurppa kertoo.

Erottelua varten kaupungin sanitaatioverkosto pitäisi rakentaa uudelleen. Asuntoihin tarvittaisiin kuivakäymälät, jotka erottavat kuivan ja nestemäisen tavaran toisistaan. Se tarkoittaisi koko kaupungin kattavaa putkiremonttia.

Sen jälkeen tuotokset pitäisi varastoida, jotta lääke- ynnä muut jäämät poistuvat lopullisesta lannoitteesta. Kahden vuoden varastointi takaisi jäämien poistumisen, mutta prosessi tarvitsisi oman tilansa, jota tarvittaisiin paljon.

Suurin osa kasvitehtaan toiminnoista vaatii energiaa. Yhdysvaltalaistutkijoiden tekemissä mallinnuksissa 1712 neliömetrin kokoisen, ledeillä valaistun kasvitehtaan laskettiin käyttävän Suomen kaltaisissa ilmasto-olosuhteissa noin 13 000 gigajoulea energiaa vuodessa.

Sama energiamäärä kattaisi 195 sähkölämmitteisen, 120 neliömetrin omakotitalon vuosikulutuksen.

Tämä tehdas myös tuuttaisi vuosittain 2002 tonnia hiilidioksidia ilmakehään.

Jos Helsinki haluaisi lisätä ruuantuotannon määrää nostamatta samalla hiilipäästöjä kohtuuttomalle tasolle, tulisi kaupungissa tehdä mittava energiaremontti. Auringon, tuulen ja mahdollisesti aaltojen voima saataisiin näin hyötykäyttöön.

Tutkimuksen päätelmissä nimittäin todetaan, että kaikki mallinnetut kasvitehtaat kuluttivat enemmän energiaa ja tuottivat enemmän hiilidioksidipäästöjä kuin saman verran satoa tuottavat kasvihuoneet.

Kasvihuoneiden sijoittaminen talojen katolle on tutkijoiden esityksissä yksi varteenotettavista vaihtoehdoista kaupunkien ruuantuotannon kasvattamiseksi.

Kattojen kasvihuoneet voisivat myös käyttää talojen hukkalämpöä hyödyksi.

Kasvihuoneet tarvitsevat kuitenkin luonnonvaloa. Suomessa sitä on tarjolla vain osan vuodesta. Vaikka aurinkoa riittää kesäkaudella enemmän kuin mallinnetuissa kaupungeissa, talvella keinovalon tarve on suuri.

Kasvitehtaan kasvit eivät tiedä, kuinka kauan aurinko oleilee horisontin yläpuolella.

Ne tarvitsevat keinovaloa kesät talvet. Se taas vaatii kasvattajalta hyvin erikoistunutta tietämystä.

Valon aallonpituudella on merkittävä vaikutus siihen, miten kasvi kasvaa ja mikä osa siitä kasvaa. Perinteisin menetelmin perunaa viljelevän ihmisen ei tarvitse miettiä, millaista valoa kasvi saa. Sen kun antaa auringon tehdä tehtävänsä.

Kasvuhuoneeseen kylvetyn perunan valo taas on kasvattajan vastuulla. Suomen Siemenperunakeskus on tehnyt Tyrnävälle kokeiluja, joissa perunat kasvavat ilmassa.

Kasvin juuret roikkuvat pimennetyissä laatikoissa ja saavat ravinteita liuoksesta, jota sumutetaan juurille.

Siemenperunakeskuksen toimitusjohtajan Paula Ilolan mukaan kasvi voi tuottaa jopa kymmenen kertaa enemmän mukuloita kuin turpeessa kasvava siemenperuna.

Se tosin vaatii oikeanlaista valoa. Jos valon aallonpituus on väärä, kasvi ei tuota mukuloita.

Valon aallonpituus vaikuttaa ratkaisevasti myös kasvatetun ruuan makuun.

Vääränlaista valoa saavat kasvit tuottavat mauttomia vihanneksia ja hedelmiä.

Siemenperunakeskuksen ammattilaisilla tämä tietämys on. Kaikkien ei kuitenkaan voi odottaa tuntevan valon aallonpituuksia.

Muutamat ravintolat Tampereella kokeilivat kasvattaa itse käyttämiään salaatteja ja yrttejä, Tampereen yliopiston ympäristöpolitiikan yliopisto-opettaja Krista Willman kertoo.

Kävi kuitenkin ilmi, että viljely vaati paljon aikaa ja ammattitaitoa.

”Huomattiin, että ravintolapäällikkö ei ole puutarhuri.”

AIHEESEEN LIITTYVÄT ARTIKKELIT