Kolumni

Äitijoki virtaa äidinkielessä, nuotissa, lentävissä lauseissa, lyhyissä sanoissa

Virolaisen Emajoen rannalle kiirii pysäyttävä suruviesti.

Saan siskolta tiedon äitini kuolemasta puhelimeen kesken matkan, tien päälle, Emajoen kaarisillan pieleen, Tarton yliopistokaupungin lehmuskujan katveeseen. Siitä kuljin kaksikymmentä vuotta sitten aamupäivisin ylitse, katselin sorsia ja ajattelin runoajatuksia; olin kirjoittamassa esikoisteostani Pulu uis.

Nyt on iltamyöhä. Viesti tuntuu kirjoitusvirheeltä, jollekin muulle kuuluvalle, ”antteks väärä numero”. Yläpuolellani joku mustavaris parkaisee lehvästössä, matalalta kalppii räntäpilviä, katulamppujen loisteessa pisarat säkenöivät.

Siinä ympärilläni juhlitaan satavuotista Tarton rauhansopimusta, jossa Neuvosto-Venäjä luopui ikuisiksi ajoiksi oikeuksistaan Vironmaahan. Ikuisuus ilmeni myöhemmin olevan runsaan 20 vuoden mittainen.

Vieressä virtaa kaikkia sopimuksia ikuisempi Emajõgi, Emajoki, äitijoki.

Sadan kilometrin pituudeltaan se viettää päiviään retkeilemällä rauhallisesti halki suurien soiden, metsien ja niittyjen. Isojen tulvien aikaan se vaihtaa suuntaa. Se syöttää, juottaa ja kuljettaa kumppaninsa, suojelee majavaakin, sen patopuuhia.

Suvella lumpeet ja ulpukat niiailevat, kullerot kohoavat keltaisina ilmapalloina, tammet taimettuvat, vaikka villisiat tonkivat terhoja. Lahnat, salakat, suutarit sujahtelevat saukkoa karkuun.

Talvella joki vetää jäähän ja saa uusia vieraita: uhkarohkeita avantouimareita, pyörteistä piittaamattomia.

Tänä kummallisena, kuumana talvena eivät hilekukat korista joen pintaa. Sen tyynestä kalvosta kuvastuu sumusateen takainen puolikuu, tornitalojen peiliseinät ja radiomaston hellittämätön punainen valo.

Joki kiihdyttää vauhtiaan Tarton kaupungin kohdalla, tervehtii rannoilla vilkuttavia kameroillaan sohivia turisteja, minuakin, ja punaposkisia opiskelijoita, vitkaan vetelehtiviä lotjia ja päätään riiputtavia itkupajuja.

Äitijoki virtaa, Emajõgi, Mater Aquarum. Äidit virtaavat. Suvannot, kosket, karikot, vesiruusut ja kaislikkojen kuhinat äitien elämissä.

Sivujoet, sivujuonteet, valtavirrat, vastavirrat, mutkat, kymet ja vuot.

Kuka vilkutti rannalla, kuka tuli pikaveneellä uimarannan tanssilavan ponttoniin, otti kyytiin ja vei omalle luodolle, vain kahdelle tarkoitetulle? Aprillipäivänä naimisiin, kynttilänpäivänä taivaaseen.

Äitijoki virtaa meissä. Se virtaa äidinkielessä, nuotissa, lentävissä lauseissa, lyhyissä sanoissa: ”Et sunka sää nois roiteis meina sukutapamisse lähte?” Se virtaa rakkaudessa elävään, kauniiseen kieleen ja runoihin, kirjahyllyn Eeva Kilpeen, Rakel Liehuun, Risto Rasaan. Se virtaa ymmärryksenä kielen vallasta, ja taipumuksena sivaltaa sillä, painaa tahtoaan läpi.

Rustata neuvontäyteisiä mielipidekirjoituksia, jatkaa asiakaspalautelomakkeen toisellekin puolelle. Sanoa huonosti hoidetusta hommasta: ”tämä o huanost hoirettu” (ja kestää närkästys, mikä totuudenmöläyttäjän osana on ottaa vastaan).

Äitijoki virtaa päähänpinttymässä antaa autolle nimi (Äidin: Lempi, Sulo, Pilvi, Nasu. Minun: Eino, Matti, Vappu, Knappi­kukkane, Salmine). Se virtaa tavassa pitää pikkurilli ojossa teetä juodessa ja lahjassa riuhtoa ikkunoita, paistinpannuja ja suihkukopin ovia niin, että on aina kahva ruuveineen kädessä. Se virtaa, kun Ystäväni-kirjassa kysytään, mikä on paras ominaisuutesi. ”Reippaus”, äiti kirjoittaa.

Tarton rauha. Maassa rauha nytkin, kun ihmiset seisovat tummina, vieraina varjoina, lohdullisina, elossa olevina. Raatihuone on valaistu valtavin valotaideteoksin. Ne kieppuvat kivitalojen vanhoissa seinissä. Joku lämmittelee käsiään jätkänkynttilöiden loimussa. Kätkeydyn väkijoukkoon, enkä anna kenenkään nähdä, että minuun on laskeutunut musta murhe.

Roihuista kipinät nousevat korkealle, äiti kai väistelee niitä siellä ylempänä ja murehtii, ettei minun takkiini vain palaisi reikää. Kuulee, kun kaiuttimista kumisee avaruusmusiikkia, ja joku lukee ääneen ikuisia ajatuksia ajasta: ”Aika ei ole kivi. Aika virtaa.”

Ihmeellisen kauniisti järjestetty muistohetki yhdelle pienelle, vanhalle, reippaalle suomalaisnaiselle. ”Johratukse sivumaku” sanoisi meidän isä.

Kirjoittaja on Rauman Lapissa elelevä, pitkiä ja lyhyitä lauseita rakastava sanamaija.

Lue lisää

Millaisena itseään pitää, jos minuus rakentuu muiden pikaisiin arvioihin?

Omakotitaloasujan lyhyt oppimäärä

Tulevaisuuden metsänomistaja ei ole se tyyppi mainostoimistojen metsäalalle luomissa materiaaleissa

Rujon näköinen päätehakkuu panee miettimään maisemaa ja metsän kiertokulkua