Kolumni

Liisan ja Hannun ilmastolasku

Onko oikein, että jotkut maksavat toisten bisneksestä ja paremmasta maailmasta niin kovan hinnan?

Kotiseudulleni Tornioon kaavaillaan viidenkymmenen tuulimyllyn puistoa. Se on laajennus nykyiselle kahdeksan myllyn puistolle.

Toteutuessaan puisto ottaisi kymmenen tuhatta hehtaaria metsämaata käyttöönsä ja jopa 300 metrin pyyhkäisykorkeuteen yltävät jättimyllyt näkyisivät matalassa maisemassa kauas. Nykyisetkin näkyvät, vaikka ovat kolmanneksen matalampia.

Otin uutisen vastaan ristiriitaisin tuntein. Hanke on monella tapaa järkevä. Ilman tukia syntyvä fossiilittoman energian tuotantolaitos, joka toisi komeat tulot kaupungille kiinteistöverojen ja maanvuokratulojen ansiosta. Tuulisähkö on yksi työkaluista, joilla luodaan kestävämpää maailmaa.

Mutta sitten ovat ystäväni Liisa ja Hannu ja heidän lapsensa. He asuvat kahden kilometrin päässä nykyisistä myllyistä. Kun pilvet seilaavat matalalla, myllyjen välkkyvalot tekevät kylästä ulkoilmadiskon ja aiheuttavat Liisalle epileptisiä oireita. Jostakin syystä yhtiö ei ole saanut, pyynnöistä huolimatta, vaihdettua valoja punaisiin, jotka eivät välky.

Kun lavat kääntyvät sopivassa tuulessa, niistä lähtee hävittäjän ylilentoa muistuttava ääni. Melu aiheuttaa perheelle unettomia öitä.

Nyt Liisa ja Hannu pelkäävät, että heidän pari vuotta sitten laajennettu kotinsa muuttuu uusien, vanhoja myllyjä kolmanneksen suurempien voimaloiden takia asumiskelvottomaksi. Että he joutuvat muuttamaan pois eivätkä saa talostaan kunnon hintaa, koska tuskin myllyjen varjossa kukaan muukaan haluaa asua. Eikä kyse tietenkään ole vain perheen taloudesta, vaan surusta, minkä kodin menettäminen yleisen edun nimissä aiheuttaa.

Hanke osuu myös minuun. Puiston raja tulee noin kuuden kilometrin päähän metsäpalstastani ja eräkämpästäni. Soinen maakappaleeni tupineen ei ole kovin arvokas rahallisesti, muuta arvoa sillä on enemmän. Mutta kestäisin puiston, sillä lopulta se vaikuttaisi elämääni vain vähän.

Sen sijaan Liisan ja Hannun tilanteesta minun on vaikea päästä yli. Onko oikein, että he maksavat toisten bisneksestä ja paremmasta maailmasta niin kovan hinnan?

Entä eikö ole surullisen kuvaavaa, ettei tuulipuiston rakentamiselle näy olevan mitään luontoarvoesteitä, vaikka alueen halki kulkee keskisuuri Tornionjoen sivujoki ja kymmenen tuhatta hehtaaria peräpohjalaista metsää. Alueen voi huoletta rakentaa, sillä metsätalous ja turvetuotanto ovat hoidelleet alueen vedet ja maat jo aiemmin suureen alennustilaan.

Tornio kuuluu Peräpohjolaan. Olen koettanut miettiä, mitä muuta maakuntaa kuritettiin sodanjälkeisinä jälleenrakennuksen vuosina yhtä kovaa kuin sitä. En keksi sellaista kolkkaa.

Kemijoen patoaminen tappoi ikimuistoisen lohikulttuurin. Se on trauma, joka kantaa yli sukupolvien.

Lokan ja Porttipahdan tekoaltaat hukuttivat valtavan määrän erämaata ja monta kylää. Hakkuukeskitykset jyräsivät luonnonmetsät niin täydellisesti, että hankkeen takuumies, metsäntutkija Gustav Sirénilläkin oli nieleskelemistä, kun hän vuonna 1954 katsoi Sodankylän Lapinkummun yli tuhannen hehtaarin hakkuuta.

"Meidän on väliaikaisesti hävitettävä metsämaisemiamme aivan hirvittävästi", hän vaikeroi Lapin metsien mahdollisuudet -kirjasen mukaan, mutta totesi, että ”kentällä toimivien miesten ansiosta nämä maisemat nousevat uuteen kukoistukseen”.

Sirénissä asui ajan henki, edistysusko. Ajateltiin, että vesien, metsien ja soiden hävitys oli lopulta hyväksi ihmisille. ”Se on vaurauden hinta”, minulle sanottiin nuorena, kun ihmettelin Kemijoen patoja ja revittyjä maita.

Kun kasvoin aikuiseksi, kysyin millaista vaurauden hintaa etelän suuret kaupungit ovat maksaneet? Peräpohjola maksoi luonnon, kulttuurin ja elämäntavan niin totaalisen mullistuksen, että lopulta koko paikka pyyhkäistiin kartalta pois ja tilalle luotiin turistien Lappi.

Mitä etelä maksoi? Vai jäikö ehkä saamapuolelle? Vai kävikö niin, että peräkylät ja -metsät maksoivat, että kaupungit saivat kukoistaa?

Luin Risto Isomäen hienon ja innostavan kirjan Miten Suomi pysäyttää ilmastonmuutoksen (Into 2019). Mutta kun Isomäki kyseli, voisiko Lappi luovuttaa jonkun tunturilaakson pumppuvoimalan vesivarastoksi, minua kylmäsi.

Taasko se alkaa? Onko ilmastonmuutoksen torjunta uusi edistyksen kaltainen kaiken alleen peittävä hyökyaalto, jonka nimissä insinööritiede ja bisnes syöksyvät maakuntiin ja kurittavat taas perukan ihmistä ja häntä ympäröivää luontoa.

Kerrotaanko perukan lapsille taas, että se oli silkka välttämättömyys, ilmaston pelastamisen hinta?

Kun kasvoin aikuiseksi, kysyin millaista vaurauden hintaa etelän suuret kaupungit ovat maksaneet?

Lue lisää