Kolumni

En suostu ostamaan älypuhelinta

Parasta vanhassa kännykässä on, että siinä on vähän virikkeitä. Puhelin on helppo jättää kotiin.

Sanomalehdessä kerrottiin, että puhelinoperaattorit suunnittelevat 3g-verkon sulkemista lähivuosina. Ryhdyin selvittämään puhelimeni ominaisuuksia, sillä epäilin, toimiiko laite enää muutoksen jälkeen.

Eräs läheiseni kutsuu minua lempeästi luddiitiksi. Tittelillä viitataan käsityöläisiin, jotka "kapteeni Luddin" johtamina vastustivat teollista vallankumousta Englannissa 200 vuotta sitten.

Luja luddiitti en ole, mutta puhelimeni ei ole aivan viimeistä huutoa.

Ostin kännykkäni pari vuotta sitten käytettynä huoltoliikkeestä, jossa ei enää pystytty korjaamaan edellistä, vuonna 2008 hankkimaani puhelinta.

En ole suuremmin kiinnittänyt huomiota kännykkääni tuotteena. Se on esine, jolla lähetän tekstiviestejä, soitan puheluja ja kuuntelen radiota lenkillä, jos olen saanut tarpeekseni luonnon äänistä ja omista ajatuksistani.

Toki olen huomannut, että puhelimessa lukee valmistajan nimi. Akun alle liimatusta lapusta löysin lisätiedon, että käytän mallia Nokia 2626. Malli on julkaistu marraskuussa 2006. Aina käynnistettäessä puhelimeni tarjoaakin päivämääräksi tammikuun ensimmäistä vuonna 2007.

Jokin aika sitten kuulin 15-vuotiasta kännykkää tituleerattavan ikivanhaksi. Käsite on auttamatta väärä. Yksikään kännykkä ei ole ikivanha.

Matkapuhelinten historia ulottuu pisimmilläänkin 1930-luvulle, jolloin otettiin käyttöön ensimmäiset radiopuhelimet. Ne oli kehitetty sotilaallisiin tarkoituksiin, kuten monet muutkin sittemmin siviilimaailman vallanneet keksinnöt. Arkemme on täynnä militarismin muistoja.

Pari vuotta sitten tilastoitiin, että 16–89-vuotiaista suomalaisista 80 prosentilla on kosketusnäytöllinen älypuhelin. Mikäli laitteet ovat yleistyneet samaa tahtia kuin aiempina vuosina, prosenttiluku on kivunnut 90:een. Kääntäen tämä tarkoittaa sitä, että muutamalla sadalla tuhannella suomalaisella ei ole älypuhelinta.

"Epä-älyllisiä" puhelimia suositaan varmasti monista syistä. Huomattavan usein olen kuullut, että älypuhelinta ei haluta hankkia sen ympäristövaikutusten takia.

"Vanhaa" aiotaan käyttää niin kauan kuin se toimii, ja sukulaisten hylkäämiä kännyköitä ja latureita säilötään odottamaan hetkeä, jolloin korjaaminen käy mahdottomaksi.

Puhelintani tutkiessani sain selville, että laite käyttää 2g-verkkoa. Sanomalehtijutun mukaan 2g-verkko on "luotettava työjuhta", joka jatkossakin toimii pienten tiedonsiirtotarpeiden alustana. Ilmeisesti ainakaan toistaiseksi vanhojen kännyköiden käyttö ei kaadu verkon alasajoon.

Euroopassa myydään joka vuosi 211 miljoonaa älypuhelinta. Älypuhelinta käytetään keskimäärin pari kolme vuotta. Mallista riippumatta matkapuhelinten valmistus vaatii runsaasti energiaa ja kaivannaisia: syntyy hiilidioksidipäästöjä ja kaivosjätteitä.

Älypuhelimessa on noin 40 eri ainesosaa, muun muassa kultaa ja harvinaisia maametalleja. Louhosten alle jää luonnonvaraisten eliöiden asuinsijoja, kuten metsiä ja soita.

Pakkauksetkaan eivät synny tyhjästä. Elektroniikkatuotteita myydään pahvirasioissa, jotka muovataan sellusta eli kymmeniä ja jopa satoja vuosia vanhoista puista.

Elektroniikkajätettä syntyy vuosittain kymmeniä miljoonia tonneja, josta osa rahdataan kaatopaikoille ulkomaille. Romukasoista voi päätyä ympäristöön raskasmetalleja, kemikaaleja ja muoviyhdisteitä.

Materiaalien kierrättäminen on mahdollista, mutta sekään ei ole nollasummapeliä. Myös uusiotuotteen valmistamiseen kuluu energiaa.

Tuotteiden elinkaaren pidentämistä tutkiva tohtori ­Miles Park toteaa, että ekologisesti kestävin puhelin on se, jonka jo omistaa. Jos puhelimia käytettäisiin vuosikin pitempään, ilmakehä säästyisi hiilidioksidilta, jonka määrä vastaa miljoonan auton päästöjä. Metallejakaan ei tarvitsisi louhia alati lisää.

Lisäksi vanhan puhelimen käyttäminen on hauskaa!

Puhelimen käyttöikää voi pidentää huoltamalla, älypuhelimellakin jopa kymmeneen vuoteen.

Kun ensimmäistä kertaa etsin huoltopalvelua, operaattorin liikkeessä puhelintani katsottiin halveksuen. Onneksi löysin mobiililaitekorjaamon, jossa harvinaiseen laitteeseeni on suhtauduttu suorastaan innostuneesti. Kun näyttöruutu hajosi tapaturmaisesti, varastosta löytyi tilalle uusi. Edellisestä puhelimestani vaihdettiin mikrofoni, sillä puheluni olivat vian vuoksi muuttuneet yksipuoliseksi kuunteluksi.

Vanha puhelin vähentää ympäristökuormitusta; tieto siitä keventää sydäntä. Hienoa on sekin, että nettiin ei pääse milloin tahansa. On painettava asioita mieleen, keksittävä korvaavaa tekemistä joutohetkiin, käveltävä selvittämään ravintolan ruokalista.

Silmät eivät väsy eikä päätä ala särkeä, kun pientä ruutua ei tule tuijotettua liikaa – siinä kun ei ole mitään nähtävää.

Huono puoli on, että jotkut tärkeät palvelut, kuten VR:n lipunmyynti, on yhä enemmän painotettu mobiilipuolelle. Älykännykättömät eivät saa lipputuotteita yhtä sujuvasti kuin muut.

En silti luovu omastani. Parasta vanhassa kännykässä on, että siinä on vähän virikkeitä. Puhelin on helppo jättää kotiin.

Nykypäivänä maailma tavoittaa ja tarvittaessa jäljittää yksilön helposti. On hykerryttävää kulkea omalla polulla, kenenkään tietämättä, tyhjin taskuin.

Kirjoittaja on Hämeenkyrössä asuva kirjailija ja ­luontokartoittaja.

Lue lisää

En halunnut uskoa järkyttävää uutista todeksi – miksi julmuus houkuttaa?

Luulitko että vain koiraslinnut laulavat – välillä on terveellistä ällistyä

Ujona saa pysyä, jos siltä tuntuu

Finlandia-voittaja rinnasti orja- ja metsätalouden, metsäihmisten korvissa särähti – Kytömäki haluaa herättää keskustelua voimaperäisestä metsätalouden harjoittamisesta, ei kärjistää