Mansikoita ja mannapuuroa? - Kolumnit - Maaseudun Tulevaisuus
Kolumni

Mansikoita ja mannapuuroa?

Viime ajat olemme puhuneet paljon työstä. Vuodenvaihteessa puhuimme siitä, onko meille hiipimässä talouden taantuma ja sitä kautta uhka työpaikkojen vähenemisestä. Tilanne keikahtikin aika tavalla, kun jouduimme poikkeusoloihin koronaepidemian vuoksi. Osalta työt katosivat, kun ravintolat määrättiin suljettaviksi ja ihmisten liikkumista rajoitettiin. Osalla taas on töitä niin paljon, että lomat ja ylityövapaat jäävät nyt pitämättä. Esimerkiksi hoitotyötä tekevien jaksamisesta kaikki kantavat huolta.

Moni sellainen ala, joka usein on tarjonnut opiskelijoille ja koululaisille kesätöitä, ei pysty pitämään töissä edes vakituisia tekijöitään ja opiskelijoiden työharjoittelutkin uhkaavat siirtyä tulevaisuuteen. Samalla vahvasti kausityötä tarjoavat maatalousyrittäjät ovat pinteessä, kun työntekijöistä ei ole varmuutta. Ei voi tietää nouseeko peruna maasta, mansikat penkistä, saati heinä seipäälle, kun on sen aika.

Olen itse lähtöisin hyvin pieneltä maatilalta. Meillä oli pari lehmää, sonni ja hevonen. Porkkanapenkki, perunamaa ja heinäpelto. Töitä opittiin tekemään lapsesta alkaen.

Muistan silti elämäni ensimmäisen oikean kesätyöpaikan, josta sain oikeata omaa rahaa. Olin tuolloin neljätoistavuotias ja tuona kesänä olin kaksi viikkoa taimitarhalla töissä. Tunnustan, että joinakin aamuina meinasi itku tulla, kun piti lähteä töihin. Ehkä siksi, että matka työpaikalle taittui polkupyörällä 12 kilometriä suuntaansa ja satoi. Tai siksi, että lapsuus oli loppumassa. Mene ja tiedä.

Olen sitä ikäpolvea, jonka lapset eivät enää päässeet maa- tai marjatiloille töihin. Ensin tuli ikä vastaan. Alle 18-vuotiaita ei ole tällaisiin töihin juuri päästetty, koska vakuutukset ja niin edelleen. Opiskeluaikojen kesätöiden taas miltei edellytetään liittyvän edes jotenkin opiskeltavaan alaan.

Pienet maa- ja marjatilat ovat myös yhdistyneet isommiksi yksiköiksi, jotta tuottavuudella pystyisi kilpailemaan. Isommat tilat vaativat enemmän tekijöitä, turvaa siitä, että tehtävät varmasti hoituvat ja että isot investoinnit voidaan kustantaa ja saada vielä leipä tästä, saati siedettävä palkka työntekijöille. Kesää ei enää pyöritetä kahden alle 15-kesäisen ja omistajapariskunnan kesken.

Ennen pienikin oma palkka oli porkkana. Nyt elämisen kustannukset ovat ajaneet meidät siihen rakoon, että pienemmillä tuloilla ei töihin uskalla mennä. Varsinkaan jos elämiseen niukin naukin riittävän tulon saa yhteiskunnalta ja sen voi menettää pienelläkin omalla työllä. Me vähän vanhemmat emme ole myöskään niin näppäriä ja notkeita kuin nuoret, joten meidän tehokkuutemme ei taida riittää. Eikä meitä mukavuudenhaluisina kiinnosta parakkimajoitus yhteistiloissa, jos ei ole pakko.

Olemme omilla päätöksillämme menettäneet sukupolven ja miltei toisenkin huoltovarmuutemme kannalta tärkeiltä aloilta.

Me perussuomalaiset olemme yhä sitä mieltä, että Suomeen saa tulla töihin ja rakentamaan yhteiskuntaa meidän kanssamme, kunhan tulee virallisesti, passi takataskussa ja pyrkii pärjäämään palkallaan. Eli kyllä, kausityöntekijöitä voi tulla. Mutta, ensisijaisesti haluamme kuitenkin omat työttömät, niin kotimaiset kuin muualtakin meille jo tulleet, töihin.

Pidemmän aikavälin pohdiskelun paikka on, voiko yhteiskuntamme kriittiset toimialat olla ulkomailta haettavan työvoiman varassa vai tulisiko meidän oikeasti tehdä asialle jotain.

Kirjoittaja on kansanedustaja (ps.)

Ei voi tietää nouseeko peruna maasta, mansikat penkistä, kun on sen aika.

Lue lisää

Keskusta, voisitteko jo palata normaaleiksi?

Kuinka haitallisia vieraslajit ovat?

Kanamaista elämää – peräkanaa kulkemisesta yhteen rintamaan muutamassa viikossa

Saksan tahtiin, syteen tai saveen