Kuka menee ensimmäisenä? – onko laumasielujen elämä turvallisempaa? - Kolumnit - Maaseudun Tulevaisuus
Kolumni

Kuka menee ensimmäisenä? – onko laumasielujen elämä turvallisempaa?

Kuuntele kolumni Olgan kertomana.

Juhlat. Vieraat istuskelevat ympäri taloa tai huonetta ja isäntäväki pyytää ottamaan seisovasta pöydästä. Kaikki nyökkäilevät ja kiittelevät kohteliaina. Jokaisen kahvihammasta kolottaa, mutta kukaan ei nouse.

Vielä muutama kutsukerta isännältä ja sitten ”ottakaa nyt hyvänen aika, kahvi jäähtyy!” -kommentin jälkeen joku rohkea nousee ja ottaa ensimmäisenä. Kaikki seuraavat perässä ja pöydän, joka ei äsken kiinnostanut vielä ollenkaan, taakse ilmestyy kunnon jono.

Ihmiset ovat rohkeampia silloin, kun ei tarvitse mennä yksin heikoille jäille. Kun järvellä istuu jo yksi rohkea pilkkijä, on sinne helpompi mennä kalaan.

Kyseessä on luonteva ja primitiivinen ilmiö, mikä selittyy henkiinjäämisen todennäköisyyden arvioimisena. Mutta kyllä laumasieluisuus näkyy muussakin.

Juuri kun selvittiin siitä, että lankapuhelimista tuli historiaa ja kännyköitä oli muillakin kuin ”jupeilla”, tuli sellainen hullutus kun internet!

Ja sitten se Fasebookki? Mikä se sellainen on? Minä en sellaisesta välitä! Minä en sellaiseen mene, vaikka kirveellä pakotettaisiin! Myös allekirjoittanut sanoi näin, ja meni pian muiden mukana.

Kuka on se rohkea, joka innostuu ilmaisesta ämpäristä ensimmäisenä niin, että on siellä kaupan edessä jonoa muodostamassa?

Mikä tekee toisen perässä asian tekemisestä helpompaa? Ajattelemmeko alitajunnassamme, että kun asioita tehdään porukalla, on tekeminen mukavampaa? Että se toinen, joka myös haluaa sen ämpärin, olemisellaan todistaa sen olevan itse asiassa aika erinomainen ämpäri.

Kevät maaseudulla. Lumet ovat sulaneet ja yöpakkaset ohitse. Näin maanviljelystä ulkopuolisen silmin näyttää omituiselta, että kukaan maanviljelijöistä ei vielä ole peltotöissä.

Sitten ilmestyy traktori! Ja toinen, melkein kun juhlien kahvijonossa ne tulevat lähes peräkkäin omille lohkoilleen ja alkavat hommiin. Ja sama homma jatkuu pitkin kesää ruiskutusten, heinän kaatamisen ja puimisten kanssa, eli porukalla tehdään.

Tai siis yksin ,mutta niin että traktorin ikkunasta voi nähdä naapuripellolla köröttelevän traktorin, se luo sopivasti tarvittavan yhdessä tekemisen tunteen.

Totta kai tiedän, että kyse on myös siitä, että silloin tehdään kun on paras aika tehdä, sää suosii, pelto on sopiva muokattavaksi ja sadettakin huomiseksi luvassa. Mutta pohdituttaako se enemmän, jos naapurin Villen traktoria ei näy horisontissa?

Voisin kuvitella, että ainakin oman isännän luonteella siinä riittäisi analysoitavaa, että missä ihmeessä ne muut ovat, kun se paras hetki olisi mielestäni juuri nyt?

Mitä sellaista kaikki muut tietävät, mitä minä en ole osannut ottaa huomioon? Entä tekevätkö jotkut viljelijät hämäyksiä? Ajelevat traktoriaan pellon kulmalla ihan vain testatakseen aiheuttaako se liikehdintää naapuritorpassa?

En ole varma kuvittelenko tämän kaiken. Olen ymmärtänyt, että tästä asiasta ei liikoja kylissä soitella. Ainakaan monessa paikassa ei ole koko seudun viljelijöiden yhteistä whatsapp-ryhmää, missä märehditään ensin porukalla, milloin pellolle nyt kannattaisi mennä ja sitten yhdessä lähdetään ja vilkutellaan peltotiellä kun nähdään.

Kylvöhommista lähetetään porukalle tsemppaavia selfieitä. Joka tapauksessa idea olisi mielestäni kehityskelpoinen. Välttyisi viljelijä turhalta ikkunoiden välissä ramppaamiselta, kun voisi luottaa digiaikaan ja seurata muiden liikehdintää kotisohvalta, puhelimen ruudulta.

Vai voisiko sittenkään luottaa? Oliko tuokin viesti nyt kuitenkin sitten hämäystä? Mitä jos joku unohti kertoa ja kylvää jo täyttä vauhtia? Pitäisikö varalta kuitenkin käydä vielä pellon laidassa tarkistamassa…

Olga perheineen asuu ­maatilalla Iitissä.

Lue lisää

Vähätelty otus osoittautui ylivoimaiseksi: Merenpohjan nilviäinen voittaa lopulta jokaisen meistä

Eläimellistä maisemanhoitoa – peltojen keskeltä kulkevat kauniit joenpientareet tarvitsevat laiduntajia

Pienin rankkaa ykköseksi Ranskan, keskimmäinen fanittaa Amerikkaa, esikoinen ei oikein osaa sanoa – vaan mikä on äidin mielestä maailman paras maa?

Kari Hotakainen kyllästyi maalaisten pilkkaamiseen Helsingin Sanomissa – uusin romaani on hervoton kauhutarina yhteen kaupunkiin ahdetusta Suomesta