Mustat korpit haistoivat polvillaan olevan Suomi-neidon - Kolumnit - Maaseudun Tulevaisuus
Kolumni

Mustat korpit haistoivat polvillaan olevan Suomi-neidon

Kelluskelemme tyytyväisyydessä pohjoismaisen hyvinvointivaltiomme keskellä, pidämme itseämme ahkerina ja viisaina emmekä näe, että rikkautemme on isolta osaltaan harhaa.

Korona-arkea ei ollut eletty vielä kuukauttakaan, kun mustat korpit lehahtivat taivaalle varjoistaan ja rääkäisivät toiveikkaasti. Ne olivat haistaneet aterian, nähneet että Suomi-neito on polvillaan, heikko. Ne janosivat päästä nokkimaan neidon arpisia kupeita.

Niin se on, että yksien lama on aina toisten suuri mahdollisuus. Ja kyllä, tiedän että vertaukseni on ruma ja kohtuuton. Se loukkaa korppeja.

Eksyin natsien sivulle, ja harvoin olen lukenut mitään niin toiveikasta ihmisvihaajan tuottamaa. Kirjoittaja maalaili, että koronan aiheuttama lama ja sekasorto voivat raivata tien vallankumoukselle, uudelle ja uljaammalle maailmanjärjestykselle. Ihan niin kuin 1930-luvun Saksassa!

Myös populistipuolueet seuraavat historiallista hetkeä kieli pitkällä ympäri Euroopan. Nyt pedataan asemia, etsitään vallassa olevien virheitä, ja kun koronan lasku tulee maksettavaksi, isketään valheilla, johon on sotkettu sen verran totuutta, että se menee läpi.

Kansanvalta on uhattuna. Unkarissa mustat linnut jo laskeutuivat. Orbán otti sen, minkä katsoi itselleen kuuluvan.

Toisaalla näin puheenvuoroja, jossa laman nimissä vaadittiin ”vastuullisia” suurinvestointeja. Sellaisetkin hankkeet nostivat päätään, jotka oikeus oli jo katsonut liian haitallisiksi ympäristölle.

Annettiin ymmärtää, että on käsillä poikkeuksellinen aika, vähän kuin sota, ja se, hyvät ystävät, vaatii erityisiä tekoja. Sodasta noustiin suurin uhrauksin maailman vauraimpien ja vakaimpien joukkoon ja niin on tehtävä nytkin. Joka kerta unohdetaan sanoa, että kyse oli fossiililoikasta, joka tehtiin oman ja globaalin ympäristömme kustannuksella.

Kelluskelemme tyytyväisyydessä pohjoismaisen hyvinvointivaltiomme keskellä, pidämme itseämme ahkerina ja viisaina emmekä näe, että rikkautemme on isolta osaltaan harhaa.

Se perustuu köyhiin käsiin ja järjettömään maankäyttöön siellä jossakin, näkymättömissä, Kongossa tai Kainuussa. Miten näkisimme kaukaisten maiden luonnonmullistuksia, kun emme kunnolla halua nähdä edes omaamme?

Katsomme mökkijärvellemme ihaillen, vailla muistikuvaa, kuinka paljon paremmassa kunnossa ja rikkaampi se oli aiemmin. Emme muista, että menetimme sodan jälkeisessä huimassa ponnistuksessa melkein kaikki vaelluskalakantamme vesirakentamisen takia, melkein kaikki luonnonmetsämme, puolet soistamme, pilasimme valtaosan järvistä, puroista, merenkin. Luonto köyhtyi, köyhtyy.

Koronan kourissa on hoettu, että 1990-luvun virheitä ei pidä toistaa. Ei pitäisi toistaa 1930-luvun tai 1950-luvun virheitäkään. Pitäisi keksiä jotakin aivan uutta. Pahoin pelkään, että emme keksi.

Koronan pakottaessa meidät pysähtymään, elättelin lieviä toiveita, että ihmiskunta ottaisi päänsä pois Ikean kestokassista ja miettisi hetken tekemisiään. Että tulisi joku valaistuminen, sellainen yleinen hoksaus, että mehän olemme eläneet seinähullua elämää.

Intialaiset ihastelisivat horisontissa siintävää Himalajan vuorijonoa, jota ei ole ilmansaasteiden takia näkynyt kolmeenkymmeneen vuoteen ja päättäisivät, että tämän maiseman haluamme pitää. Kiinan metropoleissa ihmiset heräisivät aamulla ja tajuaisivat, että tällaistako on hengittää puhdasta ilmaa. Haluamme tätä joka päivä!

Ja pohjoismaalaiset pohtisivat, että kotihan on oikeastaan aika kiva paikka asua, jospa perustaisi puutarhan ja pottumaan, jatkaisi kirjojen lukemista, laittaisi rauhassa hyvää ja terveellistä ruokaa, kohtaisi läheisiä, asettuisi olemaan.

Että he löytäisivät elämälle muita merkityksiä kuin romun ja matkailuelämysten haalimisen. Yksi löytäisi meditoinnin, toinen jumalansa, kolmas elämänsä tarkoituksen runoudesta. Syntyisi ajattelemaan puhjenneiden ihmisten massa, jotka yhdessä muuttaisivat koko yhteiskunnan arvopohjan. Materiasta henkiseen, katse kaukaisuudesta lähelle, syvemmälle.

Ja joskus tulevaisuudessa kymmenen vuoden päästä he hihittäisivät, että olimmepa typeriä silloin ennen, kun viiletimme hyperventiloiden kohteesta toiseen, emmekä välittäneet mitä ympäristöllemme meillä ja muualla kuuluu muuta kuin sen verran, että hiljaisina hetkinä jollakin sanomattomalla tavalla ahdisti. Ei se ollut kuin elämän korviketta.

Haaveilen kohtuullisemmasta maailmasta, jossa ajateltaisiin asioita vihdoin vähän pidemmälle ja laajemmalle. Pelkäänpä, että sitä ei ole luvassa.

Ei tarvitse kuin kurkistaa omaan päähänsä. Siellä on materialistisia haaveita. Tepastelen pihalla kevätauringon sekoittamalla päälläni kuin talitiainen pöntöllään ja katselen uuden saunan ja varaston paikkoja. En tunnista aivoissani kovin suurta muutosta entiseen.

Huomaan, että kotiinsa lukitut ihmiset kaipaavat aikaa entistä. Pelkään, että jos he eivät sitä vähällä kummalla saakaan ja tulee vaikeuksia, surua ja köyhyyttä, he lähtevät korppien mukaan.

Yhdet korpit valehtelevat, että nykyiset vallanpitäjät, media, tutkijat ja muu hähmäinen eliitti ovat syöpä, jotka poistamalla olo paranee. Jos lähdemme niiden mukaan, saamme huomata, että siitä tulikin vain isompi itku.

Toiset taas todella onnistuvat palauttamaan meidät entiseen, osoittavat teoillaan työtä, kasvua ja toimeliaisuutta. Ja me nousemme jälleen korkeuksiin, liihotamme ja leijailemme hetken mustien lintujen mukana, kunnes huomaamme, että ei se elämäntapa vieläkään kestänyt.

Kirjoittaja on Ruotsin Haaparannalla asuva, Lapissa työskentelevä toimittaja ja tietokirjailija.

Myös populistipuolueet seuraavat historiallista hetkeä kieli pitkällä ympäri Euroopan.

Lue lisää

Näkökulma ei tee tietokirjasta pamflettia

Liisan ja Hannun ilmastolasku

Kuka tahansa meistä voisi olla fatimdiarra

"Sivusta seuraan tätä teidän hulluutta täällä" – kolumnisti Pekka Juntti katsoo Suomeen rajan takaa Ruotsin puolelta