Kolumni

Kyyneleitä ja koskettavia kohtaamisia

Kun rahat ovat loppu ja voimat vähissä, arki maatiloilla muuttuu selviytymistaisteluksi. Valitettavasti tosipaikan tullen vaikeuksiin joutunut tilallinen jää ongelmiensa kanssa kuitenkin täysin yksin.

Tyhjän navetan käytävällä asteleva isäntä pyyhkäisee silmäkulmiaan takin hihaansa ja kuiskaa ääni murtuen, "Se oli sitten siinä. Viimeiset elukat lähti viikko sitten. Naapuri osti karjan, pellot ja parhaimmat koneet. Loput resut jäivät itselle. Ei auttanut neuvottelut luottolaitoksen kanssa. Sanottiin vain, että myytkö itse vai pistetäänkö pojat asialle. Lupasin itse yrittää ensin."

Tämä on tositarina tämän päivän Suomesta. Ei ensimmäinen eikä myöskään viimeinen.

Kohtasin tämän kovia kokeneen isännän vuosia sitten, täysin sattumalta. Mies istui erään huoltoaseman nurkkapöydässä, yksinään ja allapäin. Olin ohikulkumatkalla ja pysähdyin kahville.

Lounasaikaan paikka oli kuitenkin täynnä, joten mies pyysi seurakseen. Olin kohteliaasta eleestä otettu, joten kiitin ja aloitin keskustelun. Isäntä nosti katseensa pöydän pinnasta ja näin heti, että hän oli itkenyt.

"Tiedätkö, että vielä muutama vuosi sitten kaikki rullasi ihan mukavasti. Velkaa oli, mutta maksut hoituivat ajallaan. Sitten alkoi alamäki. Takana oli valtavasti epäonnea. Oli konerikkoja ja parin huonon satokauden takia rehutkin menivät ostoon. Myös karja sairasteli. Oli ripulia, utaretulehduksia ja poikimahalvauksia. Eläinlääkäri oli viikon "vieras" ja käyntien yhteydessä muutama lehmäkin jouduttiin lopettamaan. Maksuvaikeudet alkoivat kasaantua, mutta pankki ei tuntenut armoa. Ei auttanut kolmen sukupolven mittainen pankkisuhde, ei mikään. Myyntiin vaan, sanoi nuori pankkimies."

Isäntä pyysi vierailemaan tilallaan ja näin tein. Se oli hyvin koskettava jälleen tapaaminen. Tyhjä navetta ja sen käytävillä kuljeskeleva kalpea isäntä oli lohduton näky. Suru näkyi kaikkialla. Kasvojen uurteet olivat syvät, askel raskas ja housujen pielus löysä.

Lopuksi isäntä nosti seinustalta toimettomaksi jääneen talikon, otti sen tottuneesti käsiinsä ja keräsi piikkien ympärille rehupöydän viimeiset rippeet.

"Mitäpä näilläkään, kun ei ole enää syöjiäkään, isäntä sanoo ja nosti talikon takaisin tutulle paikalleen."

Tämä vuosien takainen kohtaaminen jätti lähtemättömän jäljen ja muistuttaa yhä edelleen siitä, kuinka elämä voi raadoimmillaan repiä ja raastaa.

Elämä maaseudulla, olipa tuotantomuoto mikä tahansa, on jatkuvaa taiteilua pärjäämisen kanssa. Helpotusta arkeen ei tuo tämä koronapirulainenkaan.

Onneksi maalla on totuttu pärjäämisen lisäksi myös varautumaan. Ennakointi ei ole keneltäkään pois, jos tuotannon jatkuvuuden takaamiseksi tilat laativat toiminnan ympärille varasuunnitelman ja "kouluttavat" itselleen vaikka naapureista, sukulaisista ja kylänmiehistä koostuvan varamiehistön.

Tilanpito on parhaimmillaan joukkuepeliä ja jos tiukka paikka tulee, niin silloin voidaan ottaa vilttiketjukin käyttöön.

Kirjoittaja Anne Anttila on media-alan moniottelija, joka on kirjoittanut maaseudun asioista 35 vuotta.

Lue lisää

"Ennen oli tärkeää näyttää tärkeältä, mutta nyt on tärkeää olla onnellinen"

MaRan kysely: Lähes 30 prosenttia pohjoisen hotelleista ja kylpylöistä arvioi olevansa konkurssiuhan alla ensi keväänä

Yli puolet sairaanhoitajista on miettinyt alanvaihtoa pandemian keskellä

Huono palvelu sapettaa metsänomistajia– miksi puukauppa on kiinni heinäkuussa?